Olga
 
Kun iltaisin sä istut ikkunassa
ja katsot tyhjin silmin pimeyteen,
niin tiedän että mieltäsi taas painaa
tuo kaipuu kotiin kauas jääneeseen.
 
Näet koivumetsät taajat valkorungoin
ja talot puiset värit kirkkahat,
taas kiurun laulun kuulet vainioilta
ja tunnet kevään tuoksut huumaavat.
 
Oi Olga, Olga
ikäväs voit voittaa
ja löytää luotain
uuden kotimaan.
Oi Olga, Olga
et saa mua jäätää.
En enempää
voi ketään rakastaa.
 
Sä kaunein tyttö olit Novgorodin,
mut nostit kerran iloon elämään,
kun kirkkain silmin aivan empimättä
mun mukaani sä suostuit lähtemään.
 
Et löytänyt sä ehkä mitä etsit.
Niin harmaata on arki täälläkin.
Vaan jos sä minut jätät tänne yksin
niin suuruuni mä varmaan kuolisin.
 
Oi Olga, Olga
ikäväs voit voittaa
ja löytää luotain
uuden kotimaan
Oi Olga, Olga
et saa mua jäätää
En enempää
voi ketään rakastaa
 
…
Tämä keväällä 2009 kirjoitettu teksti sai alkunsa, kun törmäsin tietoon, jonka mukaan venäläiset olivat Suomen suurin siirtoalaisryhmä. Mieleeni tulivat kansan suussa liikkuvat jutut suomalaisista miehistä, jotka ovat naineet kauniin tytön Venäjältä, mutta romanssi on päättynyt traagisesti. Avioliitot eri kulttuuripiireistä tulevien ihmisten kesken ajautuvat eroon keskimääräistä useammin. Tässä laulussa toivotaan kuitenkin parasta. Tomi Aholainen on säveltänyt tekstin ja kappaleesta on olemassa demoversio.

Lapsuuteni rautatiet

Sumuun häipyy junanvaunut hiljaa kolisten.

Liekö tullut kuningatar tänään kyytiin sen,

taikka miehet kultakenttäin kokoparroissaan

matkaamassa paljakoille laajan Lapin maan.

Suurin silmin lapsi katsoo ohi kulkevaa

junaa, jonka kyydissä on tuhat tarinaa.

Joka lasin takana on pala elämää,

joka pyörän kolauksessa muisto heläjää.

Lapsuuteni rautatiet

minut kerran vei.

Junat kulkee kulkuaan,

ne ulos päästä ei.

Radan varren kotimökki

turhaan odottaa

lasta, joka ihmetellen

katsoi maailmaa.

Suuren maailman asemilla radat risteää,

laitureiden roskakoriin turhat toiveet jää.

Kylmät tuulet saattelevat radan kulkijaa,

kolhiintunut matkalaukku tyhjää kumajaa.

Asemalla ravintola vielä auki on.

Istahtaa voi matkalainen pienen tuokion.

Joka lasin pohjalla on pala elämää,

joka pöydän kolauksessa muisto heläjää.

Lapsuuteni rautatiet

minut kerran vei.

Junat kulkee kulkuaan,

ne ulos päästä ei.

Radan varren kotimökki

turhaan odottaa

lasta, joka ihmetellen

katsoi maailmaa.

Ehkä kerran tulee päivä, jolloin ajetaan

höyryjunan kyydissä se mökki katsomaan.

Radanvarren pihamailla väki vilkuttaa,

kotiin kaikki saattelevat radan kulkijaa.

…..

Tässä tekstissä on mukana vähän omaelämänkertaa. Asuin viisivuotiaaksi Kempeleessä, mökissä, joka oli aivan radan varressa. En kyllä muista pohtineeni silloin, ketä junissa matkustaa. Tuskin edes tajusin, että niissä kuljetetaan ihmisiä. Muutenkin runon elämänkerrallisuus on kovasti tyyliteltyä ja vertauskuvallista.

Olen kirjoittanut tekstin toukokuussa 2006. Tätä julkaisua varten tein joitakin muutoksia. Tomi Aholainen on säveltänyt runon ja siitä on olemassa demoversio.

Aika ilta-auringon

Niin verkkaan vierii pyörä elämän,

sen liikkeen toivoisi et päättyvän.

Vaan tiedät kerran rattaan vääntyvän.

Näet kaikki vuotesi: ne menneet on,

on tullut aika ilta-auringon.

Sä vielä tänään olet voimakas,

niin täynnä tarmoa ja toimekas

ja jotain myöskin luulet osaavas.

Vaan joskus mietit mitä eessä on,

kun saapuu aika ilta-auringon.

Älä pelkää ystävä,

älä pelkää elämää.

Me kaikki täällä vuorollaan

sama kierros kuljetaan.

Ja vaikka kohtaa jokainen

joskus illan viimeisen.

Se vuoro vain on

toisten kierroksen.

Se onni jonka kerran kadotit,

ne tilaisuudet jotka menetit,

myös voiton päivät joista iloitsit,

ne vailla merkitystä kaikki on,

kun saapuu aika ilta-auringon.

Älä pelkää ystävä,

älä pelkää elämää.

Me kaikki täällä vuorollaan

sama kierros kuljetaan.

Ja vaikka kohtaa jokainen

joskus illan viimeisen.

Se vuoro vain on

toisten kierroksen.

….

Tämä teksti on kirjoitettu yhden päivän aikana 24.4.2006. Olen tehnyt siihen myöhemmin vain pieniä muutoksia. Tomi Aholainen on tehnyt sävellyksen tekstiin ja kappaleesta on olemassa demoversio.

Tuomenkukkia

Taas tuomenkukat puistotiellä tuoksuu huumaten,

ne puiden ylle laskeneet on harson valkoisen.

Maahan leijuu kukkaislunta,

maisema on pelkkää unta,

vaan huomenna on poissa tuoksu tuomenkukkien.

Siis tartu hetkeen

kevään kauneimman,

kun pienen onnen

näät ohi kulkevan.

Se seuraas pyydä,

pyydä että jää.

Voi kunpa voisi

se hetken viivähtää,

kun kukkii puut,

kun kukkii tuomipuut.

On rakkaus täällä niin kuin pieni nokkosperhonen,

se luoksesi voi joskus tulla hiljaa leijaillen.

Et saa sitä kiinni ottaa,

kosketus voi perhon tappaa,

vain pyyntö kaunis seuraasi voi jättää perhosen.

Siis tartu hetkeen

kevään kauneimman,

kun pienen onnen

näät ohi kulkevan.

Se seuraas pyydä,

pyydä että jää.

Voi kunpa voisi

se hetken viivähtää,

kun kukkii puut,

kun kukkii tuomipuut.

Sait lahjaksi sä kerran karun kauniin elämän

ja monet uudet keväät näet vielä heräävän.

Monet kukat kukoistavat,

monet tuoksut lamauttavat,

ja talven tullen tiedät luonnon voimaa keräävän.

Siis tartu hetkeen

kevään kauneimman,

kun pienen onnen

näät ohi kulkevan.

Se seuraas pyydä,

pyydä että jää.

Voi kunpa voisi

se hetken viivähtää,

kun kukkii puut,

kun kukkii tuomipuut.

….

Vielä yksi kevätruno! Olen kirjoittanut sen alkukesällä 2010. Tuomen kukinta oli ohi ja tuuli pyöritteli irronneita terälehtiä teiden varsilla. Tällaisista näkymistä tulee aina hieman alakuloinen olo, vaikka kesä on vasta alussa. Tuomen kukinta on pohjoisessa näkyvin merkki kesän tulosta, mutta miksi se kestää niin lyhyen aikaa. Yritin tavoittaa tekstiin jotain tästä tunnelmasta.

Olen tehnyt muutamia muutoksia tätä julkaisua varten. Viimeisen säkeistön ajatussisällön muutin mennyttä muistelevasta tulevaisuuteen suuntautuneeksi. Runosta on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio.

Kevätpäivä

Pomo käski koppiin tulla

kiitostansa kuulemaan.

Kertoi että työni vuoksi

joutui paljon valvomaan.

Sanoin siihen, kuoma kulta

täytyyhän sun nukkua.

Ei ihminen voi pöllön lailla

läpi öiden kukkua.

Pomo katsoi synkin silmin,

puna loisti poskilla:

eron hetki meille koittaa,

väärä olet alalla.

Vapaana kuin taivaan lintu

portista mä astelin.

Kevättuulen soitellessa

kadunviertä pistelin.

Kotona kun kerroin tästä,

vaimo ryhtyi kiittämään:

mittani on viimein täysi,

mulle alkoi riittämään.

Sanoin siihen, tyttö kulta,

älä ota paineita.

Ei stressin alla kukaan kestä,

ellei ota aineita.

Lähdin sitten ulos siitä

uutta majaa etsimään.

Kevätsade alkoi soittaa

peltojaan ja metsiään.

Sanoin taivas, älä turhaan

itkeskele minua.

Anna aurinkosi paistaa,

kiitän silloin sinua.

Älä taivas liian usein

itke maailman lapsia.

Anna päivän paistatella

varpaita ja hapsia.

…

Tämä kupletin tyyppinen teksti on kirjoitettu keväällä ja kesällä 2011. Tein tähän versioon pieniä muutoksia.

Kun pilven varjo häivähtää

Kun pilven varjo häivähtää

edessä kuutamon,

se ääriviivat häivyttää

tuon tutun puistikon.

Kun tuulenpuuska tunnoton

lyö aukon pilvihin,

näen hänet, joka mennyt on:

ei tule takaisin.

Tuo tuulenpyörre tunnoton

luo portin tähtihin.

Ken siitä kerran mennyt on,

ei tule takaisin.

Tää suru suuri hiljainen

vois mielen musertaa.

Vain kajo aamun aikaisen

sen viimein karkottaa.

Niin kauan kuin on elämää,

on kuvat kuitenkin.

Niin kauan kun vain muisto jää,

hän elää sittenkin.

Niin kauan kuin on elämää,

on muistot kuitenkin.

Niin kauan kun vain muisto jää

hän elää sittenkin.

……….

Tämä runo on kirjoitettu lokakuussa 2006. Sen pohjalla on muistoja hautajaisista ja läheisten ihmisten poismenosta. Tomi Aholainen on tehnyt sävellyksen tähän tekstiin ja kappaleesta on olemassa demoversio.

Kevät

On varpuspari pesän tehnyt katon taipeeseen

ja sinitintti pihan puussa soittaa.

Nyt lauhat tuulet johdattavat kesän eteiseen

tään kaupungin mi talven kahleet voittaa.

Niin ehkä meillekin

tuo kevään takaisin

se lintu joka pihapuussa soittaa.

On pitkän talven kuluessa piikit pistäneet

ja katkeruus on tehnyt tilikirjaa.

Jo yhteisestä jatkosta on toivon heittäneet

ne jotka toisen ohittavat hiljaa.

Vaan ehkä sittenkin

tuo kevään meillekin

se lämpö joka maasta nostaa viljaa.

On muistoja myös parempia takaa vuosien,

ne jotka ennen vaikeuksissa kantoi.

Ei kadota voi täysin kaikki jäljet nuoruuden,

nuo hetket jotka onnen tunteen antoi.

Voi jospa meillekin

nyt tulis takaisin

se kevät joka onnen tunteen antoi

Kun kuljen pitkin katuviertä päivän keväisen

ja mietin eikö ratkaisua oisi,

on ruohokentät vapautuneet alta kinosten

ja jostain kuulen torvet kuin ne soisi.

Niin yllä kattojen

nään rivin joutsenten

ja mietin eikö ratkaisua oisi.

Niin yllä kattojen

nään rivin joutsenten

ja mietin eikö ratkaisua oisi.

Niin että meillekin

tois kevään takaisin

se lämpö joka maasta nostaa viljaa.

----------------

Olen kirjoittanut tämän ihmissuhderunon helmikuussa 2006. Tätä julkaisua varten tein joitakin muutoksia.