Kotikylä

On myöhäissyksy saapunut jo

kylään hiljaiseen,

kun vaha nainen yksin kulkee

tietä verkalleen.

Hän tahtoo vielä kerran nähdä

lapsuusmaiseman;

sen maalaistalot, pellot, metsät,

järven ulapan.

On tuossa vanha pallokenttä,

jossa leikittiin.

Sen takaa näkyy mäki, jossa

kelkoin laskettiin.

Ja tuossa lahden poukamassa

uitiin kesäisin,

kun tuulet oli lämpimät ja

suvi suloisin.

Ja vaikka suru, köyhyys saattoi

joskus ahdistaa,

niin aina oli joku johon

luottaa uskaltaa.

Sen kylän lapset kulkivat

aina yhdessä,

niin oppivat he kuinka pitää

päänsä pystyssä.

Tuon pellon takaa maantie kulkee

kuten silloinkin.

Niin moni lähti palaamatta

koskaan takaisin.

Vain kesäisin he joskus saapui

kylää katsomaan.

Mut monet sotaan lähteneet ei

tulleet milloinkaan.

Vaan kaikki, jotka lähtivät ja

kaikki kaatuneet,

he vanhan naisen muistoihin on

tänään palanneet.

He leikkivät ja meluavat

kuten silloinkin

ja poutapilvet kylän päällä

kulkee hitaammin.

Ja vaikka suru, köyhyys saattoi

joskus ahdistaa

niin aina oli joku johon

luottaa uskaltaa

Sen kylän lapset kulkivat

aina yhdessä

niin oppivat he kuinka pitää

päänsä pystyssä

…………..

Kotikylä sai virikkeen, kun juttelin äitini kanssa hänen lapsuudestaan. Äiti kertoi, kuinka hänen kotikylässään oli todella paljon lapsia: ”Tarvolassa ei kenenkään tarvinnut olla yksin”. Tuo toteamus jäi mieleeni ja kirjoitin sen pohjalta myöhemmin tämän runon. Yritän kertoa siinä jotain yleisempää sen sukupolven elämästä, johon vanhempani kuuluivat. Teksti on kirjoitettu kesäkuussa 2013.