Projekti on päättynyt. Tässä ovat tekstit, jotka halusin julkaista

Kun vuoden 2018 kesällä aloin julkaista lyriikkaa tässä blogissa, tein alustavan julkaisusuunnitelman. Jokaista kuukautta varten valitsin yhden tai kaksi julkaistavaa runoa. Kaikki listan tekstit olivat silloin jo olemassa jossain muodossa, mutta tarkoitukseni oli muokata ja parannella niitä ennen julkaisemista. Suunnitelman mukaan viimeinen runo olisi julkaistu vuoden 2020 aikana.

Työn kuluessa olen muokannut ja muuttanut monia listalla olleita runoja. Olen myös ottanut mukaan tekstejä, joita ei ollut alkuperäisellä listalla ja pudottanut pois siellä olleita.

Blogia aloittaessani lupasin julkaista myös laululyriikkaa käsitteleviä esseitä. Näitä ilmestyi lopulta vain yksi (Laululyriikka runoutena – muodon ylittäminen sitä rikkomatta 30.7.2018). Muut esseet jäivät kirjoittamatta ajan ja motivaation puutteen vuoksi.

Projekti on nyt päättynyt. En julkaise enää uusia runoja tällä areenalla. Jätän blogin nykyiseen muotoonsa kaikkien kiinnostuneiden luettavaksi. Jos joku haluaa käyttää jotain tekstiä laajemmalle yleisölle tarkoitetun sävellyksen pohjana tai muuhun kaupalliseen tarkoitukseen, pyydän ottamaan yhteyttä minuun. (heikkikerkela (at) gmail.com).

 Valon maa
 
Takaisin on valo tullut,
sulaa lumi usvainen,
sulaa niin kuin menneet päivät
kevätilmaan haihtuen.
Enempää en enää pyydä,
enempää en odota,
turha onnen orpolasten
muuta enää toivoa.
 
Valon maassa pohjoisessa
tuuli viljan kasvattaa.
Yössä laulaa leppälintu,
sumu rannat verhoaa.
 
Suosta nousee uudispellot,
nousee kylät, kaupungit,
harmaat graniittiset kirkot,
harmaan kansan temppelit.
Nousee tiet ja tehdassalit,
nostokurjet, satamat,
suuret teräksiset laivat,
valtamerten kulkijat.
 
Valon maassa pohjoisessa
yöhön linnut katoaa.
Syksyn tullen tähkät taipuu,
korjuumiestä odottaa.
 
Tarpeettomat ovat kaikki
tyhjät puheet ihmisten.
Oikeata ainoastaan
kiertokulku vuosien,
talven tuiskut, kevään tulvat,
sydänkesän vihreys,
pienet hauraat onnen hetket,
sylilapsen hengitys.
 
Valon maassa pohjoisessa
tuuli lunta kinostaa.
Kerran pitkä pimeys väistyy,
kevätaamu aukeaa.
 
….
Kirjoitettu elo- ja syyskuussa 2018.

Kaamos
 
Äiti, äiti, miksi pimeys saartoi
kotimökin, kun mä heräsin,
minne kaikki ihmiset on menneet,
yksin vaatteeni mä keräsin.
 
Onko äiti taasen lypsämässä,
en voi mennä mukaan navettaan,
lehmät suuret on ja äkkipäiset,
kylmin silmin lasta tuijottaa.
 
Äiti, äiti, onko meidän määrä
yksin tulla aamuun pimeään,
äänet vieraat päivällä vain kuulla,
ennen iltaa paluu hämärään.
 
Isä töissään on kai kaupungissa,
veli kouluun mennyt aikaiseen.
Auki radio on hyllyn päällä,
äänet vieraat saapuu huoneeseen.
 
Tähdet pienet yllä peltoaavan
jäistä maata ei voi lämmittää.
Tuuli nostaa lunta irtonaista,
risukossa peikot vemmeltää.
 
Äiti, äiti, onko meidän määrä
yksin tulla aamuun pimeään,
äänet vieraat päivällä vain kuulla,
ennen iltaa paluu hämärään.
 
Pellon takaa maantien valot vilkkuu
moni matkaa siellä kaupunkiin.
Yksin kulkee vanha postiauto
lyhdyt heittää valon kinoksiin.
 
Karjasuoja häilyy hämärässä.
äiti viipyy luona lehmien,
vieras setä puhuu radiossa,
sitten kuluu soitto viulujen.
 
Äiti, äiti, onko meidän määrä
yksin tulla aamuun pimeään,
äänet vieraat päivällä vain kuulla,
ennen iltaa paluu hämärään.
 
….
 
Olen kirjoittanut tämän tekstin helmikuussa 2006. Sen pohjana on muistoja varhaislapsuudesta. Tomi Aholainen on tehnyt siihen sävellyksen ja laulusta on olemassa demoversio.

 
Kalliot
 
Ei kallioilla löydy kasvun alaa
kun meren viimat siellä puhaltaa
Vain köyhät sinne ennen teki majaa
he koitti lämmön mökkiin rakentaa
 
Vaan kovaa oli elää kallioilla
kun tauti tappoi, puute maahan löi
niin moni lapsena jo arkkuun päätyi
kun syksyn myrskyt yössä metelöi
 
Mut sitkeää on köyhäin sukukunta
se nousee aina jälkeen myrskysään
ja vaikka vahvat voimat pois sen häätää
niin toisaalla se jatkaa elämää
 
Kun uusi aika saapui kallioille
se nosti tornit kyljin kiiltävin
ja rahat kulki, kulki parijonoin
ne monin verroin palas takaisin
 
Vaan saapui sitten syksy laitimmainen
ei rahat palanneetkaan kierroltaan
ja suurin toivoin lastattuina laivat
jäi myrskyn vuoksi kotisatamaan
 
Niin köyhyys palasi taas kallioille
kun työt on loppu, velka ahdistaa
niin moni huoliansa öisin miettii
niin moni pelkää aikaa tulevaa
 
Mut sitkeää on köyhäin sukukunta
se nousee aina jälkeen myrskysään
ja vaikka vahvat voimat pois sen häätää
niin toisaalla se jatkaa elämää
 
….
Tämä teksti on kirjoitettu keväällä ja kesällä 2009. Tein siihen nyt joitakin muutoksia.

 

 
Vieraassa kaupungissa
 
Sen kauniin syyskesän päivän
minä valleilla kuljeksin.
Alas katselin ihmisten virtaa
tuon vieraan kaupungin.
 
Niin varhain maalaiset saapui,
tuli vihannesrattaineen,
ja meluisat lapsien joukot
kulki kouluihin reppuineen.
 
Silloin aallonmurtajan päällä
merilinnun lentävän näin.
Se kantoi viestiä jostain,
ehkä sinulta ystäväin.
 
Meren laulut on muistoista tehty
läpi aikojen elämään.
Vielä kerran tapaamme rakkain,
vielä kerran hymysi nään.
 
Kun päivän kultainen kehrä
oli ylinnä radallaan,
tuli ihmiset toimistoista
ulos valoon niin huumaavaan.
 
Ja tuuheiden puiden alla
tapas ne, jotka rakastivat.
Joku kulki päämäärää vailla,
toiset penkeillä nukkuivat.
 
Ja aallonmurtajan päällä
merilinnun lentävän näin.
Se kantoi viestiä jostain,
ehkä sinulta ystäväin.
 
Meren laulut on muistoista tehty
läpi aikojen elämään.
Vielä kerran tapaamme rakkain,
vielä kerran hymysi nään.
 
Illalla kalastuslaivat
kulki vettä väräjävää.
Ne tahtoivat kotiinsa päästä
ennen viimeistä hämärää.
 
Vain merelle uupuneen leski
jäi rannalle odottamaan.
Hän seisoi niin kauan ja katsoi
yön kietomaa ulappaa.
 
Eikä aallonmurtajan päällä
enää linnut lentäneet.
Silti uskoin, toivoin ja luotin:
kerran yhtyvät tiet eronneet.
 
Meren laulut on muistoista tehty
läpi aikojen elämään.
Vielä kerran tapaamme rakkain,
vielä kerran hymysi nään.
 
…..
 
Olen kirjoittanut tämän allegorisen runotekstin touko- ja kesäkuussa 2008. Tähän versioon tein joitakin muutoksia. Kappaleesta on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio.

Surmanajaja
 
On syksy-yössä yksinäisen helppo vaeltaa,
kun kuljet pitkin metsätietä halki oudon maan.
Et pelkää puiden varjoja, et tuulen huminaa,
pimeys niin kuin unen seitti kaiken verhoaa.
 
Vaan jotakin sä pelkäät,
pelkäät kuitenkin,
pelkäät jossain lähestyvää
surmanajajaa.
 
Se ajaja on jättiläinen, harmaa, muodoton
ja kaasupolkimella jalka aivan tunnoton.
Hän tuntee täällä kaikki tiet ja mutkat, harjanteet,
ei eteen joutuneista ole monet selvinneet.
 
Sun täytyy tieltä väistää,
väistää nopeaan,
väistää jostain ilmestyvää
surmanajajaa.
 
Et elämääsi nuorta saa
turhaan kadottaa,
sun täytyy tieltä väistää
surmanajajaa.
 
Kun joskus päivänvalossa käyt kadun vilinään,
voit ehkä nähdä takaapäin sen harmaantuneen pään.
Taas ajaja on liikkeellä, hän etsii ainiaan
ja jokaisen on vuorollansa vievä mukanaan.
 
Et saa sä luokse rientää,
et olkaa koskettaa,
et saa sä puhutella
surmanajajaa.
 
Et elämääsi nuorta saa
turhaan kadottaa,
sun täytyy tieltä väistää
surmanajajaa.
 
……………
Tämän kauhuromanttisen tekstin olen kirjoittanut tammikuussa 2012. Lähtökohta oli muistikuva syksyisestä iltakävelystä maaseudulla, jossa ei ole kaupunkien valosaastetta eikä mitään muutakaan valaisevaa. Jos taivaskin sattuu olemaan pilvessä eikä mukana ole lamppua, huomaa metsätaipaleella olevansa täysin pimeässä. Tästä syntyy erikoislaatuinen tunnelma: salaperäinen, mystinen ja hieman pelottava.
 
Olen tehnyt tekstiin myöhemmin joitakin muutoksia, viimeiset tätä julkaisua varten. Runosta on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio.

 

Vesipisara
 
On niin suuri taivaankansi, joka heijastaa,
kuinka tähdet ikuiset käy rataa valtavaa.
Katson öistä tähtimerta yksin miettien:
lyhyt hetki elämä on alla tähtien.
 
Pieneen vesipisaraan
tähdet lainaa valoaan.
Maailmat siinä heijastuu,
vaiti kulkee taivaan kuu.
Vainioilla tuuli hiljaa
taittaa sivuun syksyn viljaa.
Pimeys metsää verhoaa,
uneen pienet tuudittaa.
 
Alla suuren linnunradan tuntea voi sen:
on niin pienet, mitättömät haaveet ihmisen.
Mutta vaikka tähdet kulkee aivan vaieten,
kaunista on elämämme, mitään kadu en.
 
Pieneen vesipisaraan
tähdet lainaa valoaan.
Maailmat siinä heijastuu,
vaiti kulkee taivaan kuu.
Vainioilla tuuli hiljaa
taittaa sivuun syksyn viljaa.
Pimeys metsää verhoaa,
uneen pienet tuudittaa.
 
Pienen pienet pisarat
poskillani valuvat.
Onnen, surun kyyneleet
yhteen ovat liittyneet.
 
…..
Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen kesäkuussa 2009 ja muokkasin sitä satunnaisesti seuraavan vuoden lokakuuhun saakka. Virikkeen kirjoittamiseen sain luettuani Helvi Juvosen runon Pikarijäkälä; yritin tavoittaa omaan tekstiini jotain tuon runon tunnelmasta. Kun jokin aika sitten otin tuolloin kirjoittamani tekstin lähempään tarkasteluun, en ollut siihen erityisen tyytyväinen. Olen nyt tehnyt melko suuria muutoksia ja ainakin omissa silmissäni runo on nyt toimivampi kuin aiempi versio.