Kalliot
 
Ei kallioilla löydy kasvun alaa
kun meren viimat siellä puhaltaa
Vain köyhät sinne ennen teki majaa
he koitti lämmön mökkiin rakentaa
 
Vaan kovaa oli elää kallioilla
kun tauti tappoi, puute maahan löi
niin moni lapsena jo arkkuun päätyi
kun syksyn myrskyt yössä metelöi
 
Mut sitkeää on köyhäin sukukunta
se nousee aina jälkeen myrskysään
ja vaikka vahvat voimat pois sen häätää
niin toisaalla se jatkaa elämää
 
Kun uusi aika saapui kallioille
se nosti tornit kyljin kiiltävin
ja rahat kulki, kulki parijonoin
ne monin verroin palas takaisin
 
Vaan saapui sitten syksy laitimmainen
ei rahat palanneetkaan kierroltaan
ja suurin toivoin lastattuina laivat
jäi myrskyn vuoksi kotisatamaan
 
Niin köyhyys palasi taas kallioille
kun työt on loppu, velka ahdistaa
niin moni huoliansa öisin miettii
niin moni pelkää aikaa tulevaa
 
Mut sitkeää on köyhäin sukukunta
se nousee aina jälkeen myrskysään
ja vaikka vahvat voimat pois sen häätää
niin toisaalla se jatkaa elämää
 
….
Tämä teksti on kirjoitettu keväällä ja kesällä 2009. Tein siihen nyt joitakin muutoksia.

 

 
Vieraassa kaupungissa
 
Sen kauniin syyskesän päivän
minä valleilla kuljeksin.
Alas katselin ihmisten virtaa
tuon vieraan kaupungin.
 
Niin varhain maalaiset saapui,
tuli vihannesrattaineen,
ja meluisat lapsien joukot
kulki kouluihin reppuineen.
 
Silloin aallonmurtajan päällä
merilinnun lentävän näin.
Se kantoi viestiä jostain,
ehkä sinulta ystäväin.
 
Meren laulut on muistoista tehty
läpi aikojen elämään.
Vielä kerran tapaamme rakkain,
vielä kerran hymysi nään.
 
Kun päivän kultainen kehrä
oli ylinnä radallaan,
tuli ihmiset toimistoista
ulos valoon niin huumaavaan.
 
Ja tuuheiden puiden alla
tapas ne, jotka rakastivat.
Joku kulki päämäärää vailla,
toiset penkeillä nukkuivat.
 
Ja aallonmurtajan päällä
merilinnun lentävän näin.
Se kantoi viestiä jostain,
ehkä sinulta ystäväin.
 
Meren laulut on muistoista tehty
läpi aikojen elämään.
Vielä kerran tapaamme rakkain,
vielä kerran hymysi nään.
 
Illalla kalastuslaivat
kulki vettä väräjävää.
Ne tahtoivat kotiinsa päästä
ennen viimeistä hämärää.
 
Vain merelle uupuneen leski
jäi rannalle odottamaan.
Hän seisoi niin kauan ja katsoi
yön kietomaa ulappaa.
 
Eikä aallonmurtajan päällä
enää linnut lentäneet.
Silti uskoin, toivoin ja luotin:
kerran yhtyvät tiet eronneet.
 
Meren laulut on muistoista tehty
läpi aikojen elämään.
Vielä kerran tapaamme rakkain,
vielä kerran hymysi nään.
 
…..
 
Olen kirjoittanut tämän allegorisen runotekstin touko- ja kesäkuussa 2008. Tähän versioon tein joitakin muutoksia. Kappaleesta on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio.

Surmanajaja
 
On syksy-yössä yksinäisen helppo vaeltaa,
kun kuljet pitkin metsätietä halki oudon maan.
Et pelkää puiden varjoja, et tuulen huminaa,
pimeys niin kuin unen seitti kaiken verhoaa.
 
Vaan jotakin sä pelkäät,
pelkäät kuitenkin,
pelkäät jossain lähestyvää
surmanajajaa.
 
Se ajaja on jättiläinen, harmaa, muodoton
ja kaasupolkimella jalka aivan tunnoton.
Hän tuntee täällä kaikki tiet ja mutkat, harjanteet,
ei eteen joutuneista ole monet selvinneet.
 
Sun täytyy tieltä väistää,
väistää nopeaan,
väistää jostain ilmestyvää
surmanajajaa.
 
Et elämääsi nuorta saa
turhaan kadottaa,
sun täytyy tieltä väistää
surmanajajaa.
 
Kun joskus päivänvalossa käyt kadun vilinään,
voit ehkä nähdä takaapäin sen harmaantuneen pään.
Taas ajaja on liikkeellä, hän etsii ainiaan
ja jokaisen on vuorollansa vievä mukanaan.
 
Et saa sä luokse rientää,
et olkaa koskettaa,
et saa sä puhutella
surmanajajaa.
 
Et elämääsi nuorta saa
turhaan kadottaa,
sun täytyy tieltä väistää
surmanajajaa.
 
……………
Tämän kauhuromanttisen tekstin olen kirjoittanut tammikuussa 2012. Lähtökohta oli muistikuva syksyisestä iltakävelystä maaseudulla, jossa ei ole kaupunkien valosaastetta eikä mitään muutakaan valaisevaa. Jos taivaskin sattuu olemaan pilvessä eikä mukana ole lamppua, huomaa metsätaipaleella olevansa täysin pimeässä. Tästä syntyy erikoislaatuinen tunnelma: salaperäinen, mystinen ja hieman pelottava.
 
Olen tehnyt tekstiin myöhemmin joitakin muutoksia, viimeiset tätä julkaisua varten. Runosta on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio.

 

Vesipisara
 
On niin suuri taivaankansi, joka heijastaa,
kuinka tähdet ikuiset käy rataa valtavaa.
Katson öistä tähtimerta yksin miettien:
lyhyt hetki elämä on alla tähtien.
 
Pieneen vesipisaraan
tähdet lainaa valoaan.
Maailmat siinä heijastuu,
vaiti kulkee taivaan kuu.
Vainioilla tuuli hiljaa
taittaa sivuun syksyn viljaa.
Pimeys metsää verhoaa,
uneen pienet tuudittaa.
 
Alla suuren linnunradan tuntea voi sen:
on niin pienet, mitättömät haaveet ihmisen.
Mutta vaikka tähdet kulkee aivan vaieten,
kaunista on elämämme, mitään kadu en.
 
Pieneen vesipisaraan
tähdet lainaa valoaan.
Maailmat siinä heijastuu,
vaiti kulkee taivaan kuu.
Vainioilla tuuli hiljaa
taittaa sivuun syksyn viljaa.
Pimeys metsää verhoaa,
uneen pienet tuudittaa.
 
Pienen pienet pisarat
poskillani valuvat.
Onnen, surun kyyneleet
yhteen ovat liittyneet.
 
…..
Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen kesäkuussa 2009 ja muokkasin sitä satunnaisesti seuraavan vuoden lokakuuhun saakka. Virikkeen kirjoittamiseen sain luettuani Helvi Juvosen runon Pikarijäkälä; yritin tavoittaa omaan tekstiini jotain tuon runon tunnelmasta. Kun jokin aika sitten otin tuolloin kirjoittamani tekstin lähempään tarkasteluun, en ollut siihen erityisen tyytyväinen. Olen nyt tehnyt melko suuria muutoksia ja ainakin omissa silmissäni runo on nyt toimivampi kuin aiempi versio.

 

Toiset ajat alpakkaa
 
Lyhyet on päivät täällä,
pitkän pitkät syksy-yöt.
Yksin istut pimeässä,
mittaat toimesi ja työt.
Sait vain vähän murusia,
siitä mitä tavoitit,
Monet kerrat voittoarvan
mutavelliin kadotit.
 
Toiset ajat ovat rautaa,
toiset ajat alpakkaa,
vaan ei koskaan saavu aika,
jossa kulta kimaltaa.
Ei se saavu, vaikka uskoit,
vaikka toivoit, uneksit,
vaikka nuoruutesi päivät
turhaan touhuun kadotit.
 
Mitäs tuosta ystäväni,
tyhjän vain sä menetit.
Turhan vuoksi ihmislapset
ryntäilee kuin sopulit,
kerjää joka askeleella
arvostusta maailman,
pelkää pahan sanan heihin
kuoren läpi osuvan.
 
Toiset ajat ovat rautaa,
toiset ajat alpakkaa,
vaan ei koskaan saavu aika,
jossa kulta kimaltaa.
Ei se saavu, vaikka uskoit,
vaikka toivoit, uneksit,
vaikka nuoruutesi päivät
turhaan touhuun kadotit.
 
Kuljet vasten syksyn tuulta,
lehdet siinä lentelee,
punertava taivaanranta
talven lunta enteilee.
Kuljet tästä niin kuin kuljet,
tuskin ketään kiinnostaa.
Pohjoisesta viimat käyvät.
aikaa toista ennustaa.
 
Toiset ajat ovat rautaa
toiset ajat alpakkaa
vaan ei koskaan saavu aika
jossa kulta kimaltaa
 
Se on pelkkä haavekuva,
turhaan siitä uneksit.
Parempi kun maailman teitä
vapain mielin kuljeksit.
 
…..
Olen aloittanut tämän tekstin maaliskuussa 2010. Viimeistelin sen saman vuoden kesällä. Tätä julkaisua varten tein pieniä muutoksia. Tomi Aholainen on säveltänyt tekstin ja siitä on olemassa demo.

 

Suruaika
 
Mun äiti vaille sadan vuoden lähti katsomaan,
kuinka isä edesmennyt hoitaa puutarhaa.
Istuuko hän kiikussa myös siellä tarkkaillen,
ettei mistään rikkaruoho nouse uhmaten.
 
Kun sairaalassa äidin näin ruusu rinnallaan,
mietin enkö murhetta mä tunne laisinkaan.
Vanhukselle kuolemakin luonnollista on
ja pitkän polun päästä on lähtö mutkaton.
 
Vaan tyhjään lapsuuskotiin kun sitten palasin,
silloin vasta menetyksen määrän ymmärsin.
Ei äiti yksin lähtenyt mun luota kokonaan,
myös suuri osa elämääni mukaan haudataan.
 
Näin tutut vanhat huoneet ja tutut rappuset
ja mummokodin taulut ja kaapit, kukkaset.
Nous mieleen kuvat lapsuuden ja aran nuoruuden
ja monet muistot koskettavat takaa vuosien.
 
Näin: pihamaalla kukkivat taas roosat daaliat
ja ruusut tummanpunaiset ja pensaat hallavat.
Taas viinimarjat kypsät oli, oksat notkuivat
ja linnut pihaan saapui, nuo kaiken huomaavat.
 
Niin aika suuren menetyksen hiljaa kohdataan,
ei kukat, kasvit, linnut tiedä siitä ollenkaan.
Muut ihmiset ja luonto kaikki kulkee kulkuaan,
ja vaikka suru haalistuu, ei koskaan kokonaan.

Olga
 
Kun iltaisin sä istut ikkunassa
ja katsot tyhjin silmin pimeyteen,
niin tiedän että mieltäsi taas painaa
tuo kaipuu kotiin kauas jääneeseen.
 
Näet koivumetsät taajat valkorungoin
ja talot puiset värit kirkkahat,
taas kiurun laulun kuulet vainioilta
ja tunnet kevään tuoksut huumaavat.
 
Oi Olga, Olga
ikäväs voit voittaa
ja löytää luotain
uuden kotimaan.
Oi Olga, Olga
et saa mua jäätää.
En enempää
voi ketään rakastaa.
 
Sä kaunein tyttö olit Novgorodin,
mut nostit kerran iloon elämään,
kun kirkkain silmin aivan empimättä
mun mukaani sä suostuit lähtemään.
 
Et löytänyt sä ehkä mitä etsit.
Niin harmaata on arki täälläkin.
Vaan jos sä minut jätät tänne yksin
niin suuruuni mä varmaan kuolisin.
 
Oi Olga, Olga
ikäväs voit voittaa
ja löytää luotain
uuden kotimaan
Oi Olga, Olga
et saa mua jäätää
En enempää
voi ketään rakastaa
 
…
Tämä keväällä 2009 kirjoitettu teksti sai alkunsa, kun törmäsin tietoon, jonka mukaan venäläiset olivat Suomen suurin siirtoalaisryhmä. Mieleeni tulivat kansan suussa liikkuvat jutut suomalaisista miehistä, jotka ovat naineet kauniin tytön Venäjältä, mutta romanssi on päättynyt traagisesti. Avioliitot eri kulttuuripiireistä tulevien ihmisten kesken ajautuvat eroon keskimääräistä useammin. Tässä laulussa toivotaan kuitenkin parasta. Tomi Aholainen on säveltänyt tekstin ja kappaleesta on olemassa demoversio.

Lapsuuteni rautatiet

Sumuun häipyy junanvaunut hiljaa kolisten.

Liekö tullut kuningatar tänään kyytiin sen,

taikka miehet kultakenttäin kokoparroissaan

matkaamassa paljakoille laajan Lapin maan.

Suurin silmin lapsi katsoo ohi kulkevaa

junaa, jonka kyydissä on tuhat tarinaa.

Joka lasin takana on pala elämää,

joka pyörän kolauksessa muisto heläjää.

Lapsuuteni rautatiet

minut kerran vei.

Junat kulkee kulkuaan,

ne ulos päästä ei.

Radan varren kotimökki

turhaan odottaa

lasta, joka ihmetellen

katsoi maailmaa.

Suuren maailman asemilla radat risteää,

laitureiden roskakoriin turhat toiveet jää.

Kylmät tuulet saattelevat radan kulkijaa,

kolhiintunut matkalaukku tyhjää kumajaa.

Asemalla ravintola vielä auki on.

Istahtaa voi matkalainen pienen tuokion.

Joka lasin pohjalla on pala elämää,

joka pöydän kolauksessa muisto heläjää.

Lapsuuteni rautatiet

minut kerran vei.

Junat kulkee kulkuaan,

ne ulos päästä ei.

Radan varren kotimökki

turhaan odottaa

lasta, joka ihmetellen

katsoi maailmaa.

Ehkä kerran tulee päivä, jolloin ajetaan

höyryjunan kyydissä se mökki katsomaan.

Radanvarren pihamailla väki vilkuttaa,

kotiin kaikki saattelevat radan kulkijaa.

…..

Tässä tekstissä on mukana vähän omaelämänkertaa. Asuin viisivuotiaaksi Kempeleessä, mökissä, joka oli aivan radan varressa. En kyllä muista pohtineeni silloin, ketä junissa matkustaa. Tuskin edes tajusin, että niissä kuljetetaan ihmisiä. Muutenkin runon elämänkerrallisuus on kovasti tyyliteltyä ja vertauskuvallista.

Olen kirjoittanut tekstin toukokuussa 2006. Tätä julkaisua varten tein joitakin muutoksia. Tomi Aholainen on säveltänyt runon ja siitä on olemassa demoversio.

Aika ilta-auringon

Niin verkkaan vierii pyörä elämän,

sen liikkeen toivoisi et päättyvän.

Vaan tiedät kerran rattaan vääntyvän.

Näet kaikki vuotesi: ne menneet on,

on tullut aika ilta-auringon.

Sä vielä tänään olet voimakas,

niin täynnä tarmoa ja toimekas

ja jotain myöskin luulet osaavas.

Vaan joskus mietit mitä eessä on,

kun saapuu aika ilta-auringon.

Älä pelkää ystävä,

älä pelkää elämää.

Me kaikki täällä vuorollaan

sama kierros kuljetaan.

Ja vaikka kohtaa jokainen

joskus illan viimeisen.

Se vuoro vain on

toisten kierroksen.

Se onni jonka kerran kadotit,

ne tilaisuudet jotka menetit,

myös voiton päivät joista iloitsit,

ne vailla merkitystä kaikki on,

kun saapuu aika ilta-auringon.

Älä pelkää ystävä,

älä pelkää elämää.

Me kaikki täällä vuorollaan

sama kierros kuljetaan.

Ja vaikka kohtaa jokainen

joskus illan viimeisen.

Se vuoro vain on

toisten kierroksen.

….

Tämä teksti on kirjoitettu yhden päivän aikana 24.4.2006. Olen tehnyt siihen myöhemmin vain pieniä muutoksia. Tomi Aholainen on tehnyt sävellyksen tekstiin ja kappaleesta on olemassa demoversio.

Tuomenkukkia

Taas tuomenkukat puistotiellä tuoksuu huumaten,

ne puiden ylle laskeneet on harson valkoisen.

Maahan leijuu kukkaislunta,

maisema on pelkkää unta,

vaan huomenna on poissa tuoksu tuomenkukkien.

Siis tartu hetkeen

kevään kauneimman,

kun pienen onnen

näät ohi kulkevan.

Se seuraas pyydä,

pyydä että jää.

Voi kunpa voisi

se hetken viivähtää,

kun kukkii puut,

kun kukkii tuomipuut.

On rakkaus täällä niin kuin pieni nokkosperhonen,

se luoksesi voi joskus tulla hiljaa leijaillen.

Et saa sitä kiinni ottaa,

kosketus voi perhon tappaa,

vain pyyntö kaunis seuraasi voi jättää perhosen.

Siis tartu hetkeen

kevään kauneimman,

kun pienen onnen

näät ohi kulkevan.

Se seuraas pyydä,

pyydä että jää.

Voi kunpa voisi

se hetken viivähtää,

kun kukkii puut,

kun kukkii tuomipuut.

Sait lahjaksi sä kerran karun kauniin elämän

ja monet uudet keväät näet vielä heräävän.

Monet kukat kukoistavat,

monet tuoksut lamauttavat,

ja talven tullen tiedät luonnon voimaa keräävän.

Siis tartu hetkeen

kevään kauneimman,

kun pienen onnen

näät ohi kulkevan.

Se seuraas pyydä,

pyydä että jää.

Voi kunpa voisi

se hetken viivähtää,

kun kukkii puut,

kun kukkii tuomipuut.

….

Vielä yksi kevätruno! Olen kirjoittanut sen alkukesällä 2010. Tuomen kukinta oli ohi ja tuuli pyöritteli irronneita terälehtiä teiden varsilla. Tällaisista näkymistä tulee aina hieman alakuloinen olo, vaikka kesä on vasta alussa. Tuomen kukinta on pohjoisessa näkyvin merkki kesän tulosta, mutta miksi se kestää niin lyhyen aikaa. Yritin tavoittaa tekstiin jotain tästä tunnelmasta.

Olen tehnyt muutamia muutoksia tätä julkaisua varten. Viimeisen säkeistön ajatussisällön muutin mennyttä muistelevasta tulevaisuuteen suuntautuneeksi. Runosta on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio.

Kevätpäivä

Pomo käski koppiin tulla

kiitostansa kuulemaan.

Kertoi että työni vuoksi

joutui paljon valvomaan.

Sanoin siihen, kuoma kulta

täytyyhän sun nukkua.

Ei ihminen voi pöllön lailla

läpi öiden kukkua.

Pomo katsoi synkin silmin,

puna loisti poskilla:

eron hetki meille koittaa,

väärä olet alalla.

Vapaana kuin taivaan lintu

portista mä astelin.

Kevättuulen soitellessa

kadunviertä pistelin.

Kotona kun kerroin tästä,

vaimo ryhtyi kiittämään:

mittani on viimein täysi,

mulle alkoi riittämään.

Sanoin siihen, tyttö kulta,

älä ota paineita.

Ei stressin alla kukaan kestä,

ellei ota aineita.

Lähdin sitten ulos siitä

uutta majaa etsimään.

Kevätsade alkoi soittaa

peltojaan ja metsiään.

Sanoin taivas, älä turhaan

itkeskele minua.

Anna aurinkosi paistaa,

kiitän silloin sinua.

Älä taivas liian usein

itke maailman lapsia.

Anna päivän paistatella

varpaita ja hapsia.

…

Tämä kupletin tyyppinen teksti on kirjoitettu keväällä ja kesällä 2011. Tein tähän versioon pieniä muutoksia.

Kun pilven varjo häivähtää

Kun pilven varjo häivähtää

edessä kuutamon,

se ääriviivat häivyttää

tuon tutun puistikon.

Kun tuulenpuuska tunnoton

lyö aukon pilvihin,

näen hänet, joka mennyt on:

ei tule takaisin.

Tuo tuulenpyörre tunnoton

luo portin tähtihin.

Ken siitä kerran mennyt on,

ei tule takaisin.

Tää suru suuri hiljainen

vois mielen musertaa.

Vain kajo aamun aikaisen

sen viimein karkottaa.

Niin kauan kuin on elämää,

on kuvat kuitenkin.

Niin kauan kun vain muisto jää,

hän elää sittenkin.

Niin kauan kuin on elämää,

on muistot kuitenkin.

Niin kauan kun vain muisto jää

hän elää sittenkin.

……….

Tämä runo on kirjoitettu lokakuussa 2006. Sen pohjalla on muistoja hautajaisista ja läheisten ihmisten poismenosta. Tomi Aholainen on tehnyt sävellyksen tähän tekstiin ja kappaleesta on olemassa demoversio.

Kevät

On varpuspari pesän tehnyt katon taipeeseen

ja sinitintti pihan puussa soittaa.

Nyt lauhat tuulet johdattavat kesän eteiseen

tään kaupungin mi talven kahleet voittaa.

Niin ehkä meillekin

tuo kevään takaisin

se lintu joka pihapuussa soittaa.

On pitkän talven kuluessa piikit pistäneet

ja katkeruus on tehnyt tilikirjaa.

Jo yhteisestä jatkosta on toivon heittäneet

ne jotka toisen ohittavat hiljaa.

Vaan ehkä sittenkin

tuo kevään meillekin

se lämpö joka maasta nostaa viljaa.

On muistoja myös parempia takaa vuosien,

ne jotka ennen vaikeuksissa kantoi.

Ei kadota voi täysin kaikki jäljet nuoruuden,

nuo hetket jotka onnen tunteen antoi.

Voi jospa meillekin

nyt tulis takaisin

se kevät joka onnen tunteen antoi

Kun kuljen pitkin katuviertä päivän keväisen

ja mietin eikö ratkaisua oisi,

on ruohokentät vapautuneet alta kinosten

ja jostain kuulen torvet kuin ne soisi.

Niin yllä kattojen

nään rivin joutsenten

ja mietin eikö ratkaisua oisi.

Niin yllä kattojen

nään rivin joutsenten

ja mietin eikö ratkaisua oisi.

Niin että meillekin

tois kevään takaisin

se lämpö joka maasta nostaa viljaa.

----------------

Olen kirjoittanut tämän ihmissuhderunon helmikuussa 2006. Tätä julkaisua varten tein joitakin muutoksia. 

Kottarainen

Lauloi ennen kottarainen

kotikoivun latvassa,

mustatakki, keltanokka

kevätillan rauhassa.

Kertoi mulle matkoistansa

talvikauden Pariisiin.

Kertoi maita kiertäneensä,

rattoisaa siel oli niin.

Kuinka siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitisee,

tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittelee.

Niityt nukkuu, päivä paistaa,

ihmiset on toimissaan.

Siellä kulkee kottarainen

matkareppu harteillaan.

Eipä noihin kottaraisen

juttuihin voi uskoa.

Nykyaika tullut on,

jo köyhätkin voi kulkea.

Eikä siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitise.

Ei tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittele.

Vaan eipä myöskään kottarainen

mulle enää lörpötä.

Ei mustatakki kerskailujaan

kevätiltaan levitä.

Vuosia jo siitä on kun

keltanokka hävisi,

pesäpönttö tyhjin aukoin

sekin viimein lahosi.

Kottarainen, keltanokka

palaa tänne takaisin.

Tahdon kuulla matkoistasi,

jonne mukaan halusin.

Kuinka siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitisee,

tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittelee.

Niityt nukkuu, päivä paistaa,

ihmiset on toimissaan.

Siellä kulkee kottarainen

matkareppu harteillaan.

……..

Tässä lastenlaulun logiikkaa ja tyylikeinoja käyttävässä runossa on luonnonsuojelusanomaa. Kottarainen oli vielä 1960-luvulla hyvin yleinen lintulaji Suomessa. Monissa pihoissa se oli kevään sanansaattaja: kottaraisen värikäs, erilaisia matkintoja viljelevä laulu oli merkki siitä, että kevät oli alkanut. Kottaraisen määrät ovat nyt romahtaneet murto-osaan tuon aikaisesta ja keväisin on todella vaikea kuulla missään kottaraisen laulua. Olen kirjoittanut tämän tekstin marraskuussa 2004. Tätä julkaisua varten tein pieniä muutoksia.

Talven kaudet

Kun ensilumi marraskuussa

peitti mustan maan,

niin ikkunalle kynttilän taas

laitoin palamaan,

ja katsoin kuinka lumi hiljaa

kattoi maiseman.

Sen alle jäivät kaikki muistot

kesän kauneimman.

Voi kuinka sua ikävöin,

en öisin unta saa,

mä elän niin kuin huurteessa

mi metsät verhoaa,

kun vilunkirkas pohjatuuli

jäätää kesän maan

ja muuttolintu viimeinen käy

kohti ulappaa.

On sydäntalven aurinko niin

valju, etäinen,

ei lämmön lupausta anna

kiekko keltainen

ja ihmiset on käpertyneet

kodin koloihin,

he unta näkee keväästä,

se saapuu sittenkin.

Voi kuinka sua ikävöin

en öisin unta saa,

on sieluni niin jäätynyt

kuin jäätynyt on maa,

kun ankarana ahdistaa taas

pohjan pakkanen

ja luonto aivan ääneti on

alla kylmyyden.

Kun maaliskuussa valo voittaa

talven pimeyden

ja meren hanget hohtavat kuin

kenttä hopeinen,

mä kuljen silloin rantaan kanssa

uuden ihmisen.

Nyt tiedän jälleen löytäneeni

onnen, rakkauden.

En enää sua ikävöi,

en kaipaa laisinkaan.

Nyt talven lunta rakastan

mi metsät verhoaa,

kun lounaistuuli lämpöinen jo

kesää ennakoi

ja ensimmäisen kevään linnun

laulu jostain soi.

….

Tämä teksti on syntynyt maalis-huhtikuussa 2013, kun valmistelimme Tomi Aholaisen kanssa talvi-teemaan liittyvää laulua erääseen projektiin. Talvi-teemaa ei sittemmin toteutettu ja laulu jäi tuolloin käyttämättä.

Tekstistä on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio. Tätä julkaisua varten tein pieniä muutoksia joihinkin säkeisiin.

Onnen palanen

Niin tahtoisin minäkin elää          

kuten muutkin eläneet on,

aamulla nousta varhain

kanssa kultaisen auringon.

Ja rientää ihmisten virtaan,

joka työhönsä vaeltaa.

Ehkä raskas se on tai kevyt,

mutta heitä sen odottaa.

En halua ylellisyyttä,

en mainetta, kunniaa.

Vain onnen palasen tahdon,

joka minua odottaa.

Minä tahdon paikkani saada

kuten muutkin saaneet on

ja vaimon ja lapset ja kodin

ja pienen asunnon.

Ja ihmisten ilmoille mennä

mä haluan pystyssä päin:

”Olen minäkin osani tehnyt

kuten sinäkin, ystäväin”

En halua ylellisyyttä,

en mainetta, kunniaa.

Vain onnen palasen tahdon,

joka minua odottaa.

Ja sunnuntaisin me käymme

ihan omaan puutarhaan.

Siellä kukat ja peruna kukkii,

niin täytenä tuoksuu maa.

En mitään muuta mä tahdo

kuin arkista elämää,

ja hieman työtä ja palkkaa,

jolla lapsensa elättää.

En halua ylellisyyttä,

en mainetta, kunniaa.

Vain onnen palasen tahdon,

joka minua odottaa.

…..

Olen kirjoittanut tämän runon ensimmäisen version lokakuussa 2004. Näin tuolloin televisiosta raportin Lontoon kaduilla yöpyvistä ihmisistä. Tavallisen näköinen nuori mies kertoi, kuinka hänkin haluaisi toisenlaista elämää: työtä, asunnon, perheen ja auton. Köyhien ihmisen haaveet - erityisesti tuo auto - liikuttivat minua siinä määrin, että kirjoitin aiheesta laululyriikaksi tarkoitetun tekstin. Olen nyt muuttanut monia yksityiskohtia, mutta pyrin säilyttämään alkuperäisen tekstin perusvirityksen.

Aamulla hän lähti

Aamulla hän lähti, poistui hämärään.

Unestani vieläkään en suostu heräämään.

Kaduilla taas kulkevat, kuka minnekin.

Raskaat pilvet vaeltavat yli kaupungin.

Menen joukkoon muiden. Voin taas unohtaa,

vaikka tiedän muistot palaa suru seuranaan.

Päivät saattaa toistaan,

vuodet vaeltaa.

Jokainen kai elää täällä

omaa muistoaan.

Rakkaani sun muistan

läpi vuosien.

Muistan ihon tuoksun,

katseen viimeisen.

Kesät vaihtuu syksyyn, valo pimeyteen.

Kadut täyttyy kulkijoista aina uudelleen.

Joskus täällä kohtaa toisen ihmisen.

Joskus uskoo palavasti taikaan rakkauden.

Oven hiljaa suljit, poistuit hämärään.

Vaan en tästä unestani suostu heräämään.

Päivät saattaa toistaan,

vuodet vaeltaa.

Jokainen kai elää täällä

omaa muistoaan.

Rakkaani sun muistan

läpi vuosien.

Muistan ihon tuoksun,

katseen viimeisen.

……

Näin tammikuussa 2017 japanilaisen piirrosfilmin Prinsessa Kaguyan taru. Tämä vanhaan kansantarinaan perustuva filmi on hyvin kaunis ja hieman surumielinen. Erityisen vaikuttavana koin laulun, joka alkoi soida, kun filmin lopputekstit juoksivat valkokankaalla; Kazumi Nikado: Inochi no Kioku (When I Remember This Life).

Filmin ja sen loppulaulun innostama aloin kirjoittaa omaa tekstiä, jossa halusin tavoittaa jotain niiden tunnelmasta. ”Projekti” eteni kuitenkin pitkään aika nihkeästi, eikä nyt julkaistavassa versiossa ole välttämättä paljonkaan jäljellä sen lähtökohdasta.

Näin siis kuolee rakkaus

Et itsessäsi syytä nää, 
syy on minun vain,

minähän sun aikanaan

tähän loukkuun sain.

Pahat sanat vaihdetaan

vielä pahempiin.

Huomenna taas jatketaan

mihin päätettiin.

Näin siis kuolee rakkaus,

näin se häviää.

Kauneimmista päivästä

vain valju muisto jää.

Näin siis kuolee rakkaus

ikiaikainen.

Emme koskaan uskoneet

häviävän sen.

Joskus muisto häivähtää

takaa vuosien.

Niin kuin silloin kanssani

ois toinen ihminen.

Enhän sitä mitenkään

osaa ymmärtää,

miksi kauniit kasvosi

nyt viha vääristää.

Näin siis kuolee rakkaus,

näin se häviää.

Kauneimmista päivästä

vain valju muisto jää.

Näin siis kuolee rakkaus

ikiaikainen.

Emme koskaan uskoneet

häviävän sen.

Lokit lentää merelle

yöksi nukkumaan.

Vielä toivon kuitenkin

et syliini sut saan.

 ....

Olen kirjoittanut tämän ihmissuhdetekstin keväällä 2008. Pieniä muutoksia tein tätä blogia varten.

Saattajamies

Rakas ystävä jaksatko yhäkin vaan

kaikki vaikeudet vaieten kantaa.

Vielä uskotko hiljaiseen ahertajaan,

jolle onnetar osansa antaa.

Kovin raskas on huipulle kulkeva tie,

missä maine ja rikkaudet vuottaa.

Sinä kiipeät, vaikka et jaksaisikaan,

vaikka tappiot suruja tuottaa.

Joskus aavistat sen, olet onnellinen,

kun on kilpailu, naamiot poissa.

Kuljet metsässä katveessa lehvistöjen,

tuuli kuiskailee oksistoissa.

Eikä kysele viimeinen saattajamies,

missä rahat ja rikkaudet on.

Hän mukaansa ottaa köyhimmänkin

ja se taival on maksuton.

Rakas ystävä jaksatko tänäänkin taas

aran katseesi hymyksi vaihtaa,

puheen tyhjyyttä myötäillä ainoastaan,

vaikka sielusi orjuutta kaihtaa.

Monet uupuivat huipulle kavutessaan,

ovat poistuneet paikalta hiljaa.

Sinä haluat saada sen kauniimman maan,

vaikka kasvais se katkeraa viljaa.

Joskus aavistat sen, olet onnellinen,

kun on kilpailu, naamiot poissa.

Kuljet metsässä katveessa lehvistöjen,

tuuli kuiskailee oksistoissa.

Eikä kysele viimeinen saattajamies,

missä rahat ja rikkaudet on.

Hän mukaansa ottaa köyhimmänkin

ja se taival on maksuton.

Ei utele saattaja sitäkään,

missä aikasi kulutit.

Soititko niityllä viulua vaan,

vaiko pellolla uurastit.

….

Tämä teksti on syntynyt pitkän ajan kuluessa. Keväällä 2013 kirjoitin säkeistön, jossa puhutaan saattajamiehestä. Laajemman kokonaisuuden rakentaminen sen ympärille oli kuitenkin vaikeaa. Palasin yritykseen useaan otteeseen. Marraskuun lopussa 2017 sain viimein aikaan nykyisen tekstikokonaisuuden, jota aloin pitää suurin piirtein valmiina, tai ainakin sellaisena, etten pysty sitä vähään aikaan parantamaan.