Laulun maa

Ethän sä ystävä sanojani usko,

minähän laulan muille.

Kauniita tarinoita kertoilen heille,

arkeen ahdistetuille.

Laulun maassa rakkaus on suurta,

ajasta aikaan se kestää.

Toisensa saavat tyttö ja poika,

ei ilkeät kielet voi estää.

Laulun maassa tunteet on aitoja,

rakkaus, suru sekä kaipuu.

Kohtalo vaikka se kuoppiaan kaivaa,

kerran myös puolelle taipuu.

Laulun maassa työkin on juhlaa,

kaikille sitä myös riittää.

perhe kaunis kasvaa ja varttuu,

siitä saa onneaan kiittää.

Ethän sä ystävä näkemääsi usko.

ei laulaja ikänään itke.

Sade ja tuuli vain viskovat vettä,

mutta lauluista iloa ei kitke.

Eiväthän ihmiset lauluihin usko.

niiden tietävät olevan unta.

Ikävän keskellä kaipaavat kuitenkin

haaveiden keinolunta.

Ethän sä ystävä tyhjiä usko,

ei laulaja ikänään itke.

Sade ja tuuli vain viskovat vettä,

mutta lauluista iloa ei kitke.

……

Teksti on kirjoitettu vuosina 2009 ja 2010. Nyt tein vain pieniä muutoksia.

Parempi juhla

Älä sure lainkaan, vaikka et ollut

juhlien kirkkahin tähti,

ja vaikka se yksi, jota niin vuotit,

toisien mukana lähti.

Sillä juhla on tuleva toisenlainen,

parempi juhla,

armahtavainen.

Silloin kellot sinulle soittaa.

Älä sitä pelkää, vaikka puut metsän

haamuja eteesi heittää,

vaikka ne uhkaillen liikahtelee

ja tietäsi varjoihin peittää.

Sillä metsä vain nukkuu ja huokaillee,

ketut yössä taas

polkujaan kiertelee,

mutta sinut ne kaukaa jo väistää.

Alä sure lainkaan, vaikka nuo vuodet

vaivoja tiellesi kantaa,

ja vaikka ne haaveet, joihin niin uskoit,

odottaa itseään antaa.

Sillä juhla on tuleva toisenlainen,

parempi juhla,

armahtavainen.

Silloin kellot sinulle soittaa.

….

Olen kirjoittanut tämän tekstin syksyllä 2011 ja tehnyt siihen muutoksia marraskuussa 2014.

Kultavuori

Kuinka nopeasti täällä

suuret voitot häviää,

vaikka uskoit ettei viisas

koskaan loukkuun jää.

Oli neuvojia liikaa,

nyt ne kääntyy vaieten.

On nuoret miehet rientäneet

luo kuuron Jeesuksen.

Sillä tänään pohjat pettää
ja seinät särkyvät,

Suureen nousuun luottaneet

sen kaiken kärsivät.

Eihän mitään silloin puutu,

kun on alla musta tie,

ja uusi uljas maantielaiva

kaupunkiin sua vie.

Siellä kultavuoren luona

monet juhlat vietettiin,

kunnes kulisseissa vaihtuivat

värit syksyn harmaisiin.

Siksi tänään pohjat pettää

ja seinät särkyvät,

Suureen nousuun luottaneet

sen kaiken kärsivät.

Pieni kala uida tahtoi,

mutta joutui hampaisiin,

ja se suurempikin kala

pian niellä hotkaistiin.

Vain lapsen jalkapallo

sun kainaloosi jää,

kun ovet kiinni painuvat

ja lukko helähtää.

Sillä tänään pohjat pettää

ja seinät särkyvät,

Suureen nousuun luottaneet

sen kaiken kärsivät.

….

Olen kirjoittanut tämän runon ensimmäisen version syksyllä 1989. Suomessa elettiin tuolloin niin kutsutun kasinokapitalismin aikaa, joka päättyi omaisuusarvojen romahdukseen ja 1990-luvun alkuvuosien suureen lamaan. Monet muutkin kuin minä pelkäsivät ennen lamaa, että velkarahalla keinottelemaan lähteneet tavalliset suomalaiset joutuisivat vielä suuriin vaikeuksiin.

Olen muokannut tekstiä myöhemmin useaan otteeseen. Vuosina 2004 ja 2005 tein siihen laajoja muutoksia. Uusimpia muutoksia tein tätä julkistamista varten.

Päivät

Kaupungissa valot syttyy

yksi kerrallaan.

Juna lähtee pohjoiseen,

se täyttyy ajallaan.

Junanpilli huutaa,

raide kolahtaa.

Rautahepo kiskoo

yöhön matkaavaa.

Asemalle jäivät 
päivät eletyt

jäivät myös ne päivät

turhaan vietetyt.

Ei ne mukaan pyydä,

ei ne pääsekään.

Yksin täytyy mennä,

yksin hämärään.

Auto ajaa valtatietä,

ilta laskeutuu.

Metsän ylle nousee

kuparinen kuu.

Ajovalo pyyhkii

öistä maisemaa.

Aivan huomaamatta

matka katkeaa.

Pientareelle jäivät

päivät eletyt,

jäivät myös ne päivät

turhaan vietetyt.

Ei ne mukaan pyydä,

ei ne pääsekään.

Yksin täytyy mennä,

yksin hämärään.

Vene siirtyy valkamasta

virtaan soljuvaan.

Ilman airon kosketusta

kymi kuljettaa.

Ruokolintu soittaa,

lumpeet tuoksuvat,

edessäsi aukeavat

unen maisemat.

Laiturille jäivät

päivät eletyt,

jäivät myös ne päivät

turhaan vietetyt.

Ei ne mukaan pyydä,

ei ne pääsekään.

Yksin täytyy mennä,

yksin hämärään.

…..

Olen kirjoittanut tämän runon joulukuussa 2006. Muutoksia olen tehnyt siihen seuraavan vuoden elokuussa  ja joitakin muutoksia tein myös tätä julkaisua varten. Runossa on vahvoja vaikutteita Aaro Hellaakosken runosta Lähtö. Hellaakosken runo oli virike sille, että tämä teksti ylipäätään syntyi.  

Kohtaaminen

Kun sattumalta kohdattiin ja hetki juteltiin,

niin kaikki vanhat tuttavat me siinä muisteltiin,

ja erotessa lupasimme: vielä tavataan,

vaan sisälläni tunsin, kuinka rinta halkeaa.

Enhän sua vastustaa voi vaikka tahtoisin,

olethan kuin ihmeellinen lintu tropiikin.

Vaikka tiedän että vaan

suuren surun tästä saan,

jälleen joudun katumaan.

Enhän sua vastustaa voi vaikka tahtoisin.

Miksi palaat elämääni takaa vuosien.

Etkö sääli tunteitani, lintu pikkuinen.

Etkö näe ensinkään,

kuinka vuokses kärsinkään,

iltaisin kun yksin jään.

Miksi palaat elämääni, lintu pikkuinen.

Sinua taas odotan kuin joskus odotin,

vaikka tiedän ettei tässä käy sen paremmin.

Ihmeeseenhän hukkuvakin silloin turvautuu,

kun taivas taakse vesimassain hältä umpeutuu.

Sinulle on leikkiä vain kaipaus sydämen,

tuskin koskaan tuntenut oot voimaa rakkauden.

Ymmärrä et laisinkaan,

mitkä tuskat tunnenkaan,

pyyntööni kun kiellon saan.

Sinulle on leikkiä vain kaipaus sydämen

Miksi palaat elämääni takaa vuosien.

Etkö sääli tunteitani, lintu pikkuinen.

Etkö näe ensinkään,

kuinka vuokses kärsinkään,

iltaisin kun yksin jään.

Miksi palaat elämääni, lintu pikkuinen.

…..

Tämän onnettomasta rakkaudesta kertovan laulutekstin olen aloittanut marraskuussa 2008. Muokkasin sitä pariin otteeseen seuraavan vuoden aikana. Joitakin muutoksia tein myös tätä julkaisua varten.

Syksy

Hiljaa sataa keltalehdet metsän varjoihin,

kesä josta unta näin ei tule takaisin.

Ei se tuonut onnen aikaa talveen jatkuvaa,

lämmön toi vaan kylmän jätti kuten ennenkin.

Vaan syksy sittenkin

on aika ihanin,

kun luonnon suuri maalari

tään metsän väreihin

käytti kaiken taitonsa

ja koko paletin.

Ei turhaa tavoittaa

nyt mahda kannattaa.

Tuokoon mitä tuokin

aika tulleessaan.

Kesät tulee, kesät menee, haaveet harvenee,

menneen suven lehdet kuolee, maahan varisee.

Syksy vain on ikuinen, se saapuu ajallaan,

juhlan jäljet peittelee se multaan maatuvaan.

Ja syksy sittenkin

on aika ihanin,

kun luonnon suuri maalari

tään metsän väreihin

käytti kaiken taitonsa

ja koko paletin.

Ei turhaa tavoittaa

nyt mahda kannattaa.

Tuokoon mitä tuokin

aika tulleessaan.

…………..

Tässä taas yksi runo luonnosta ja vuodenaikojen vaihtumisesta. Kirjoitin siitä alkua lokakuussa 2006, kun katselin lehtien varisemista syksyisessä metsässä. Suurin osa tekstistä syntyi kolme vuotta myöhemmin. Pieniä muutoksia tein myös tätä julkaisua varten.

Elämä on mutkikas projekti

Mikä merkillinen tämä rakkaus on,

joka kaikissa lauluissa soi.

Liekö keksintö vain viihdeosaston,

kuinka ilmaan se haihtua voi.

Meille kehityspolku oli paaluttu

eloon varmaan ja seesteiseen.

Parhaat piirustukset oli valittu

taloon mankelihuoneineen.

Mutta elämä on mutkikas projekti,

se helpolla päästä sua ei.

Hetken luulit et ratkaisu siinteli,

niin tuuli jo unelmat vei.

Rotukoiraa oikeaa etsittiin,

auto vaihdettais uudempaan.

Lomamatkasta Pariisiin puhuttiin,

lapset hankittais aikanaan.

Mitä tarkoittaa, ettei voi rakastaa,

eikä haaveita enää jakaa.

Mitkä entsyymit pään noin sekaisin saa,

kaikki entinen maassa nyt makaa.

On elämä niin mutkikas projekti,

se helpolla päästä sua ei.

Hetken luulit et ratkaisu siinteli,

niin tuuli jo unelmat vei.

On elämä niin vaikea projekti,

se helpolla päästä sua ei.

Hetken luulit et ratkaisu siinteli,

niin tuuli jo haaveesi vei.

….

Olen kirjoittanut tämä onnettomasti päättyneestä rakkaudesta kertovan runon lokakuussa 2005. Heinäkuussa 2012 tein siihen muutoksia ja pieniä muutoksia tein myös nyt tätä julkistamista varten.

Yö on pehmyt

Yö on pehmyt, ihmeellinen,

kuu on kultaa, hopeaa.

Yllä päämme taivaan tähdet

ikuisuutta heijastaa.

Sukupolvet tiensä kulkee,

avaruus on paikallaan.

Joskus täällä ihmislapsi

kokee onnen omanaan.

Tänä yönä rakkaimpani
saavuit viimein luokseni.

Tänään tunsin rinnassani,

kuinka toivo heräsi,

toivo siitä, että meille

tähdet aina hymyilee,

metsät tummat yössä huokaa,

viljapellot aaltoilee.

Yö on pehmyt, valon sini

järven laineet hopeoi.

Kuutamossa joku soutaa,

itsekseen hän unelmoi.

Linnunrata päällään kaartuu,

tähdet kulkee radoillaan.

Joskus täällä ihmislapsi

kokee onnen omanaan.

Tänä yönä rakkaimpani

saavuit viimein luokseni.

Tänään tunsin rinnassani,

kuinka toivo heräsi,

toivo siitä, että meille

tähdet aina hymyilee,

metsät tummat yössä huokaa,

viljapellot aaltoilee.

…………..

Olen kirjoittanut tämän myöhäiskesää ja rakastuneen ihmisen tuntoja kuvaavan runotekstin kesällä 2011. Seuraavan vuoden elokuussa tein siihen olennaisia muutoksia. Nyt julkistava teksti on peräsin tuolta ajalta.

Heinäkuu

Vihreä on metsän seinä,

välkkyy ovi hopeinen.
Niiaa kaunis kesäheinä

alla tuulen henkäyksen.

Horsmankukkain hento puna

polun vartta reunustaa,

angervoista noiduttuna

raskas tuoksu kohoaa.

Pieni peippo kulkijalle

takoo trillin kirkkahan,

tehnyt on se oksan alle

pesän aivan matalan.

Niin täytenä on maa

ei pilven hattaraa,
kun keskikesän kukkaparvet niityt valloittaa.
Ja tuuli lämpöinen,

sen kantaa lupauksen:

on elämämme sentään ollut vaivan arvoinen.

Nyt heinäkuu sen saa

taas meille todistaa:

niin kauan kuin on elämää, voit onnen omistaa.

Kankaan poikki polku johtaa

tummaan korpikuusikkoon.

Metsäkukat hennot hohtaa

nauraen kesän aurinkoon.

Lampi puiden takaa väikkyy

mustana kuin sadussa.

Pienen pienet aallot läikkyy

rantaheinän juuressa.

Metsän syliin tahdon jäädä

varjoon honkain holviston.

Ei se torju, ei se häädä

metsän väki nuhteeton.

Niin täytenä on maa

ei pilven hattaraa,

kun keskikesän kukkaparvet niityt valloittaa.
Ja tuuli lämpöinen,

sen kantaa lupauksen:

on elämämme sentään ollut vaivan arvoinen.

Nyt heinäkuu sen saa

taas meille todistaa:

niin kauan kuin on elämää, voit onnen omistaa.

……

Lokakuussa 2012 tein ensimmäisen version tästä runosta kokoamalla ja muokkaamalla aiemmin kirjoittamiani katkelmia, joissa tulkitsin kesäisiä tuntoja. Nyt julkaistavaa versiota varten tein runsaasti uudelleenmuokkausta.

Palaa pääskyt pitkäsiivet

Peittyi taakse pilviverhon

taivas sininen

muttei lakkaa hetkeksikään

laulu lintujen

Kaikki luodut tavoittelee

lemmen osuuttaan

kesän kauniin palatessa

koko loistossaan

Palaa pääskyt pitkäsiivet, palaa perhoset

ei palaa onneen osattoman haaveet utuiset

Palaa tuomi kukkalatva valkohehkussaan

ei palaa rakkaus menneen kesän

ei palaa milloinkaan

Nuoret kulkee käsityksin

unta nähden vain

Kerran kesän koittaessa

lemmen osan sain

Kului viikot, rakentuivat

haaveen asunnot

Talven tullen jäljelle jäi

kylmät rauniot

Palaa laulu lehtoihin ja palaa välke veen

ei palaa toivo toivottoman mieleen tuskaiseen

Palaa niityn kukkatarhat väriloistossaan

ei palaa rakkaus menneen kesän

ei palaa milloinkaan

Palaa pääskyt pitkäsiivet, palaa perhoset

ei palaa onneen osattoman haaveet utuiset

Palaa tuomi kukkalatva valkohehkussaan

ei palaa rakkaus menneen kesän

ei palaa milloinkaan

….

Merkintöjeni mukaan tämä kesästä ja onnettomasta rakkaudesta kertova teksti on kirjoitettu 17.2.2006. En ole tehnyt siihen myöhemmin muutoksia.

Niittykukkien lumottu meri

Oma kultani oikein kai tulkitsin

sinun katsettas kysyvää, syvää.

Sisimmässäsi meille sä toivothan

pitkää elämää yhteistä, hyvää.

Jospa mentäisiin kesällä naimisiin,

rantaniityllä liittoa juhlittaisiin,

miltei kaikille kutsuja lähetetään,

sillä kerran vain häitämme vietetään.

Meidän häissämme kauniisti soittelee

laululintujen orkesteri.

Joukoin tuhansin tanssissa keinahtelee

niittykukkien lumottu meri.

Ja me liitymme joukkoon juhlivaan;

koko luonto ja taivas ne tanssivat vaan,

sillä kesä on kaunein vain hetkisen,

sen me vietämme häitämme juhlien.

Mitä siitä, jos jotkut vain nauravat

näitä köyhien karkeloita.

Mitä siitä, jos kaikki ei saapuisikaan,

aina riittäähän tulijoita.

Katso saapuuhan tuolla jo peipponen,

hännystakissaan tulee myös pääskynen,

tulee harakka, saapuu jo varpunen,

sekä viileä kaunotar kyyhkynen.

Meidän häissämme kauniisti soittelee

laululintujen orkesteri.

Joukoin tuhansin tanssissa keinahtelee

niittykukkien lumottu meri.

Ja me liitymme joukkoon juhlivaan;

koko luonto ja taivas ne tanssivat vaan,

sillä kesä on kaunein vain hetkisen,

sen me vietämme häitämme juhlien.

…….

Tämä ”häävalssi” on kirjoitettu useissa jaksoissa vuosien 2012-2018 aikana. Viimeiset muutokset tein tätä julkaisua varten. En muista tarkasti, miten teksti sai alkunsa. Joka tapauksessa, siinä on vaikutteita parin vanhemman polven runoilijan, Aaro Hellaakosken ja Mikko Kilven, runoista.

Linnunpesä (kehtolaulu)

Äidin oman kullan hiuksiin

lintu teki pesän,

liverteli, sirkutteli,

lauloi koko kesän.

Kansa kaikki kummasteli:

kuka täällä soittaa,

mistä ilo ihmeellinen

murhemielen voittaa.

Eivät tuota ymmärtäneet:

sydän laulun kantaa,

sillä joka linnunpesän

hiuksiin tehdä antaa.

Kerran vielä äidin luota

linnun lailla lähdet.

Aina tietäs seuratkoon

kirkkaat taivaan tähdet.

Mikään silloin lannista

ei äidin omaa lasta.

On maasta maailman rikkaudet,

vaan sydän taivahasta.

Äidin oman kullan hiuksiin

lintu teki pesän,

rakenteli, raksutteli,

asui koko kesän.

Monet pienet linnunpojat

sieltä matkaan laittoi,

eväät antoi kainaloon ja

metsän reunaan saattoi.

Aina linnut muistavat

sen oman pesän rauhaa,

siellä lapset unta saa,

ei myrskytuulet pauhaa.

Kerran vielä äidin luota

linnun lailla lähdet.

Aina tietäs seuratkoon

kirkkaat taivaan tähdet.

Mikään silloin lannista

ei äidin omaa lasta.

On maasta maailman rikkaudet,

vaan sydän taivahasta.

…..

Tämä runo sopinee julkaistavaksi äitienpäivänä, vaikka siinä ei pidetä puhetta äidille vaan kerrotaan äidin puheesta lapselleen. Olen kirjoittanut alkuperäisen tekstin keväällä 2012. Virikkeenä oli vanhan kansanlaulun säepari ”Mitä ompi rikkautesi rakkautta vastaan? - Maast' on kulta kotoisin ja syän taivahasta.” Kirjoitin tästä muunnelman, jossa ajatus oli siirretty äidin ja lapsen väliseen suhteeseen. Jatkoa kertosäkeistölle ei kuitenkaan tahtonut löytyä ennen kuin keksin hieman surrealistisen runokuvan hiuksiin tehdystä linnunpesästä.

Varro vielä lauttamies

Varro vielä lauttamies

ajan lyhyen,

kun kesä kaunein täällä on

ja meri kukkien.

Metsän linnut laulavat 

ja lehdot heläjää,

koko luonto synnyttää nyt

uutta elämää.

Varro vielä lauttamies

pienen hetkisen,

kun syksyn viimat puhaltavat

puita riisuen.

Kurkiaurat maiden yllä

lipuu verkalleen,

korahtavat kutsut soivat

syksyyn viimeiseen.

Varro vielä lauttamies

yhden tuokion,

kun talven pimeys piirittää

ja lumi maassa on.

Aamusella tiainen taas

ruutuun rapistaa,

se etsii hengen pitimiksi

suuhunpantavaa.

Varro vielä lauttamies

hetken viimeisen,

kun kevät saapuu kohisten,

ja purot täyttäen.

Kaikki eivät jaksaneet

uuteen elämään.

Nyt lauttasi voi lähteä,

vie minut mennessään.

Nyt lauttasi voi lähteä,

vie minut mennessään.

……..

Olen kirjoittanut ensimmäisen version tästä runosta toukokuussa 2005. Lähtökohta oli henkilökohtainen: isäni oli kuollut noin vuotta aikaisemmin. Runon aiheena ei ole kuitenkaan vain kuolema vaan myös elämänhalu. Vaikeasti sairaat ihmiset, joiden loppu on jo lähellä, takertuvat miltei viimeiseen asti elämään ja kotiin palaamisen mahdollisuuteen. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin käänne: ihminen tekee sovinnon elämän ja kuoleman kanssa.

Matkalainen

Oli varhainen aamu, kun puutarhaan

tulin muistellen mennyttä kesää,

vaan en löytänyt tuttua sirkuttajaa,

joka pihaamme rakensi pesää;

kanssa puolison ruokki se poikasiaan,

kunnes saattoivat lapsensa maailmaan.

Nyt on poistunut itsekin matkalainen

taakse maiden ja merien.

Täällä pakkanen öisin jo vierailee

ja ruohikot kuuralla peittää.

Talven aavistus kylmyyttä henkäilee

ja hämärän maan ylle heittää.

Pian saapuu myös jäärouva kruunussaan,

lumin peittelee kuolleen, hyljätyn maan,

ja jäisillä kalvoilla ympäröi puut,

ja vaientaa lintujen suut.

Siksi lähtivät siivekkäät kulkemaan

taas syksyistä muuttajan matkaa,

jossa väsymys lintua ahdistaa,

yli aavan kun täytyisi jatkaa.

On lepokin kuoleman mahdollisuus,

joka pensaassa vaaniiko vainooja uus,

ehkä pöllö tai kissa tai harakka vain

tiellä ikuisten vaeltajain.

Mutta öisin ne nousevat siivilleen

kohti taivaita, tähtien rataa.

Ne tietävät pimeyden turvakseen,

alla maapallo verkalleen mataa.

Siellä ihmisten kylät on kirkkoineen

ja kaupungit kaikkine valoineen.

Vain linnut on vapaita kulkemaan

yli huolien täyttämän maan.

Ne lentävät yksin tai parvittain,

aina löytävät reittinsä kyllä,

joku ääntelee kutsua ajoittain,

on avaruus kaikkien yllä.

Ne kuulevat tähtien sinfoniaa

ja sfäärien laulua lumoavaa.

Ne tuntevat maapallon pienuuden

ja elämän haurauden.

Siellä kulkee myös tuttuni matkalainen,

missä emonsa lensivät ennen,

yli Euroopan maiden ja kaupunkien,

ne tuntee se tullen ja mennen.

Kun Saharan aavikon ylittää,

on kaukana pakkanen, lumi ja jää,

ja edessä Afrikka aarteineen

ja kaikkine hyönteisineen.

Vaan kevät kun pohjoiseen palaa taas,

hento vihreys kun oksia peittää,

kun aamulla tulen taas puutarhaan,

tuttu laulaja terveiset heittää.

Se on palannut pitkältä matkaltaan,

ehkä joutunut kovia kokemaan,

mutta täällä se on,

ja se laulaa!

….

Julkaisen välillä aivan tuoreen runon kaikkien takavuosina kirjoitettujen tekstien ohessa. Noin vuosi sitten aloin kehitellä teemaa muuttolintujen matkasta öisellä taivaalla. Lähtökohta oli mielikuva pimeydessä lentävistä linnuista, joiden päällä ovat tähdet ja avaruus, alla kylät ja kaupungit, ja matkan päämääränä on useilla hyönteissyöjälinnuilla Afrikka. Lintujen muutto on kiehtova aihe jo sinänsä ja runossa siihen voi liittää ihmisen elämää sivuavia vertauskuvallisia teemoja.

Kirjoitin aiheesta joitakin säkeitä viime vuoden keväällä ja uudelleen tämän vuoden alussa, mutta runo ei ottanut syntyäkseen. Vasta viime kuussa pääsin kunnolla alkuun, kun otin työn pohjaksi aiempaa laajemman ja monimuotoisemman säkeistörakenteen.

Unen saari

On unelmasi särkyneet ja tuskaa tunnet nyt

ja lasiavain haaveisiin on rikki helissyt.

Vaan et ole ensimmäinen, joka rakastaa,

ilman että vastaan mitään rakkautta saa.

Päivät menee, päivät tulee, tuovat helpompaa.

Unen syliin pehmeään voit viimein nukahtaa.

Unen saaren rannoilla on hieta keveää.

Unen tuuli väreilyttää vettä välkkyvää.

On ylpeyttäsi loukattu ja toiveet tallattu

ja kaikki työsi tulokset on maahan manattu.

Vaan et ole ensimmäinen, joka nähdä saa,

kuinka hymyn kauniin alta kylmyys pilkahtaa.

Päivät menee, päivät tulee, tuovat helpompaa.

Unen syliin pehmeään voit viimein nukahtaa.

Unen saaren rannoilla on hieta keveää.

Unen tuuli väreilyttää vettä välkkyvää.

Sä toivoit, että voisit elää vielä kesän tään,

vaikka tauti tuskallinen vaatii lähtemään.

Vaan et ole ensimmäinen, joka kutsun saa,

ennen kuin hän haluaisi kaiken luovuttaa.

Päivät menee, päivät tulee, tuovat helpompaa.

Unen syliin pehmeään voit viimein nukahtaa.

Unen saaren rannoilla on hieta keveää.

Unen tuuli väreilyttää vettä välkkyvää.

Lokki ainut yksinäinen aavaa vaeltaa.

horisonttiin autereiseen viimein katoaa.

…..

Olen kirjoittanut tämän melankolisen ja hieman eskapistisen tekstin alun perin marraskuussa 2005. Vuonna 2012 kirjoitin siitä uudistetun version. Tätä blogijulkaisua valmistellessani muokkasin tekstiä jälleen ja palasin monin osin alkuperäiseen versioon.

Onnen lempilapsi

Tyttöni mun jätti vuoksi

jonkin hulttion.

Mitäs tuosta, toivon että

heillä onni on.

Rakkaus on sairaus, joka

lähtee aikanaan.

Muistot kuolee, tilalle kai

jotain uutta saan.

Enhän onnen lempilapsi

tainnut ollakaan.

Vaan en sitä hautaan asti

suostu suremaan.

Ei päivä paista risukasaan

koskaan milloinkaan.

Vaan risuista saa polttopuuta

köyhän valkeaan.

Pomo sanoi liian vähän

täällä touhutaan.

Tuottavuutesi ei riitä

meille alkuunkaan.

Kevätpäivä kirkkain oli,

ulos kävelin.

Peippo lauloi: vapaa olet

kevään sävelin.

Enhän onnen lempilapsi

tainnut ollakaan.

Vaan en sitä hautaan asti

suostu suremaan.

Ei päivä paista risukasaan

koskaan milloinkaan.

Vaan risuista saa polttopuuta

köyhän valkeaan.

Kerran saapui luokseni

se viime saattomies.

Moitti liian veltoksi:

hoida itse ties.

No jos en kelpaa maailmalle,

enkä manalaan,

lähden tästä karaoke-

baariin laulamaan.

Enhän onnen lempilapsi

tainnut ollakaan.

Vaan en sitä hautaan asti

suostu suremaan.

Ei päivä paista risukasaan

koskaan milloinkaan.

Vaan risuista saa polttopuuta

köyhän valkeaan.

……

Onnen lempilapsi olisi lauluksi sävellettynä kai jonkinlainen kupletti. Teksti on kirjoitettu useissa jaksoissa vuosina 2013-2017. Viimeiset muutokset olen tehnyt tätä blogia varten.

Mustasukkaisuus

Vain kissa syyttäen mun vastaan ottaa,

on raukka kauan ollut nälissään.

Mut rakkaimpani kokonaan on poissa

ja vaatekaappi seisoo tyhjillään.

Ei baaritiski lohdutusta anna,

en löydä ketään, joka ymmärtää,

ja pahinta on viimein sekin myöntää:

en ymmärtää voi aina itsekään.

Hän sanoi, ettei enää jaksa kestää

mun mustasukkaisuutta pimeää,

ja että tarvitsen mä apuun jonkun,

joka näistä jotain ymmärtää.

Voi miksi, miksi kaikki lähtee,

mun miksi onni aina sivuuttaa.

En tahtonut mä muuta koskaan,

kuin että mua joku rakastaa.

Nyt kissa kylläinen on matollansa,

se maailman läpi kulkee omillaan.

Vain ihminen on täällä toisten orja

ja hyväksyntää kerjää polvillaan.

Hän sanoi, ettei enää jaksa kestää

mun mustasukkaisuutta pimeää,

ja että tarvitsen mä apuun jonkun,

joka näistä jotain ymmärtää.

Voi miksi, miksi kaikki lähtee,

mun miksi onni aina sivuuttaa.

En tahtonut mä muuta koskaan,

kuin että mua joku rakastaa.

….

Tämä synkkä teksti kertoo synkästä asiasta, sairaalloisesta mustasukkaisuudesta, johon liittyy usein myös parisuhdeväkivaltaa. Olen kirjoittanut alkuperäisen version kesällä 2008. Muutoksia olen tehnyt 2014 ja nyt julkaisemista valmistellessani.

Pekka ja prinsessa

Syksy tuli tuulineen,

talvi heitti luntaan.

Mökissänsä Pekka-poika

katsoi mieliuntaan.

Siinä paljon tapahtuu

ja paljon sataa lunta.

Pekka prinsessansa saa

ja hänet valtakunta.

Noidat sekä peikot kaikki

lähtee sukkelasti,

kun Pekka pistää tuulemaan

ja iskee napakasti.

Prinsessalla kultakutrit,

silmälaudat hopeaa,

Pekka-poika loruillansa

nauramaan sen opettaa.

Häitä sitten vietetään, ne

monta päivää kestävät.

Häiden jälkeen juhlavieraat

kalossejaan etsivät.

Pekka tuosta tuumailemaan:

kelpaa täällä asua,

kullan kanssa rakastella,

kasvatella masua.

Enpä tästä unestani

herätä nyt aiokaan,

vaikka peikot kuinka mylvii,

noidat tekee taikojaan.

….

Tämä pieni runo on jonkinlainen satuparodia. Olen aloittanut sen toukokuussa 2009 ja tehnyt myöhemmin pariin otteeseen täydennyksiä ja muutoksia.

Tuntemattoman laulu

Kadun tungoksessa kosketuksen tunsin selässäin,

käännyin ympäri ja onnelliset silmät siinä näin.

Nainen sekoittanut oli minut toiseen ihmiseen,

pyysi anteeksi ja poistui sekaan katuliikenteen.

Nainen tuntematon onni katseessaan,

sun hymys muisto säilyy missä kuljetkaan.

Sen miehen, jota etsit, löysitkö sä sen,

vai kadotitko nuoruutesi rakkauden.

Jos sen miehen löysit, löysitkö myös onnen kestävän,

vai saitko nähdä haaveittesi aivan pettävän.

Jos se mies hän olikin vain heikko kurja juomari,

taikka itsekäs ja häijy narsisti ja tyranni.

Tai ehkä oli mies hän mitä parhain mutta vaan,

sun rakkautesi särkyi, kuoli ilman aikojaan.

Niin te ystävinä erositte - niinhän sanottiin,

kun kauneimmatkin muistot hiljaa maahan haudattiin.

Nainen tuntematon onni katseessaan,

sun hymys muisto säilyy missä kuljetkaan.

Sen miehen, jota etsit, löysitkö sä sen,

vai kadotitko nuoruutesi rakkauden.

Vielä kuljetko sä kaupungilla rakkauttasi etsien?

Ehkä tapaamme ja hymyn näen takaa vuosien.

Nainen tuntematon onni katseessaan,

sun hymys muisto säilyy missä kuljetkaan.

Sen miehen, jota etsit, löysitkö sä sen,

vai kadotitko nuoruutesi rakkauden.

------

Tällekin tekstille on selvä esikuva ja virike: ranskalaisen Jacques Prévertin runo Barbara (useita suomennoksia, mm. Aale Tynni). Runon pohjalta on tehty Joseph Kosman säveltämä tunnettu chanson. Tästä on myös suomenkielinen versio Muistatahan Barbara, jonka ovat levyttäneet ainakin Arja Saijonmaa ja Tango Orkesteri Unto solistina Maria Kalaniemi.

Prévertin runossa kerrottu tarina on aika erikoinen. Mies näkee kadulla tuntemattoman rakastuneen naisen, joka rientää halaamaan rakastamaansa miestä. Naisen olemus vaikuttaa runoilijaan niin syvästi, että hän kirjoittaa tälle Barbaraksi nimittämälleen naiselle runon. Tapahtuma on sattunut Brestissä ennen sotaa. Runoilija kysyy sodan jälkeen kirjoitetun runon lopussa, mitä näille ihmisille on tapahtunut, selvisivätkö he hengissä sodasta ja pommituksista.

Olen tässä tekstissä hyödyntänyt soveltaen tätä asetelmaa. Mies tapaa kadulla rakastuneen naisen. Nainen erehtyy luulemaan kertojaa takaapäin rakastamakseen mieheksi, jolloin kertoja näkee ikään kuin varkain naisen onnelliset kasvot. Runossa pohditaan, mitä tälle naiselle on tapahtunut. Sodan teemaa tähän ei ollut luontevaa tuoda, joten oli keskityttävä ihmissuhteisiin.