Kottarainen

Lauloi ennen kottarainen

kotikoivun latvassa,

mustatakki, keltanokka

kevätillan rauhassa.

Kertoi mulle matkoistansa

talvikauden Pariisiin.

Kertoi maita kiertäneensä,

rattoisaa siel oli niin.

Kuinka siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitisee,

tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittelee.

Niityt nukkuu, päivä paistaa,

ihmiset on toimissaan.

Siellä kulkee kottarainen

matkareppu harteillaan.

Eipä noihin kottaraisen

juttuihin voi uskoa.

Nykyaika tullut on,

jo köyhätkin voi kulkea.

Eikä siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitise.

Ei tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittele.

Vaan eipä myöskään kottarainen

mulle enää lörpötä.

Ei mustatakki kerskailujaan

kevätiltaan levitä.

Vuosia jo siitä on kun

keltanokka hävisi,

pesäpönttö tyhjin aukoin

sekin viimein lahosi.

Kottarainen, keltanokka

palaa tänne takaisin.

Tahdon kuulla matkoistasi,

jonne mukaan halusin.

Kuinka siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitisee,

tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittelee.

Niityt nukkuu, päivä paistaa,

ihmiset on toimissaan.

Siellä kulkee kottarainen

matkareppu harteillaan.

……..

Tässä lastenlaulun logiikkaa ja tyylikeinoja käyttävässä runossa on luonnonsuojelusanomaa. Kottarainen oli vielä 1960-luvulla hyvin yleinen lintulaji Suomessa. Monissa pihoissa se oli kevään sanansaattaja: kottaraisen värikäs, erilaisia matkintoja viljelevä laulu oli merkki siitä, että kevät oli alkanut. Kottaraisen määrät ovat nyt romahtaneet murto-osaan tuon aikaisesta ja keväisin on todella vaikea kuulla missään kottaraisen laulua. Olen kirjoittanut tämän tekstin marraskuussa 2004. Tätä julkaisua varten tein pieniä muutoksia.

Talven kaudet

Kun ensilumi marraskuussa

peitti mustan maan,

niin ikkunalle kynttilän taas

laitoin palamaan,

ja katsoin kuinka lumi hiljaa

kattoi maiseman.

Sen alle jäivät kaikki muistot

kesän kauneimman.

Voi kuinka sua ikävöin,

en öisin unta saa,

mä elän niin kuin huurteessa

mi metsät verhoaa,

kun vilunkirkas pohjatuuli

jäätää kesän maan

ja muuttolintu viimeinen käy

kohti ulappaa.

On sydäntalven aurinko niin

valju, etäinen,

ei lämmön lupausta anna

kiekko keltainen

ja ihmiset on käpertyneet

kodin koloihin,

he unta näkee keväästä,

se saapuu sittenkin.

Voi kuinka sua ikävöin

en öisin unta saa,

on sieluni niin jäätynyt

kuin jäätynyt on maa,

kun ankarana ahdistaa taas

pohjan pakkanen

ja luonto aivan ääneti on

alla kylmyyden.

Kun maaliskuussa valo voittaa

talven pimeyden

ja meren hanget hohtavat kuin

kenttä hopeinen,

mä kuljen silloin rantaan kanssa

uuden ihmisen.

Nyt tiedän jälleen löytäneeni

onnen, rakkauden.

En enää sua ikävöi,

en kaipaa laisinkaan.

Nyt talven lunta rakastan

mi metsät verhoaa,

kun lounaistuuli lämpöinen jo

kesää ennakoi

ja ensimmäisen kevään linnun

laulu jostain soi.

….

Tämä teksti on syntynyt maalis-huhtikuussa 2013, kun valmistelimme Tomi Aholaisen kanssa talvi-teemaan liittyvää laulua erääseen projektiin. Talvi-teemaa ei sittemmin toteutettu ja laulu jäi tuolloin käyttämättä.

Tekstistä on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio. Tätä julkaisua varten tein pieniä muutoksia joihinkin säkeisiin.