Jäähyväiset

Talvi tänne saapui

pimeys valon voitti

tulit mua viime kerran tervehtimään

Älä itke suotta

kuivaa kyyneleesi

kukin joutuu vuorollaan täältä lähtemään

Pilvivaunut vyöryy

halki taivaankannen

edessäni aukeaa taival varjoton

Mun on määrä mennä

sun on määrä jäädä

kukaan ei voi tietää kumman parempi on

Kaikki vuoden kierrot

joita katselimme

niitä en voi sielustani hävittää

ei se täysin kuollut

joka ylös nousee

joka aina keväisin käy uuteen elämään

Kerran tänne palaan

tulen sua vastaan

edessäs kun aukeaa taival varjoton

Sun on määrä mennä

mun on määrä jäädä

kukaan ei voi tietää kumman parempi on

…….

Tämän marraskuussa 2010 kirjoitetun runon tausta on kovasti korkeakulttuurinen. Luin vuosia sitten jostain filosofi Sokrateen viimeiset sanat ennen hänen teloitustaan (pakotettua itsemurhaa). Niissä oli jotain niin ylpeää ja viisasta, että ne jäivät pysyvästi mieleeni: ” Nyt on jo aika lähteä, minun kuolemaan ja teidän jatkamaan elämää. Kumman osa on parempi, sen tietää yksin jumala”.

Tämä runon lähtökohta oli noissa Sokrateen jäähyväissanoissa. Runo ei kerro kuitenkaan Sokrateesta, vaan yleisemmin ihmisen elämästä ja kuolemasta.

Kotikylä

On myöhäissyksy saapunut jo

kylään hiljaiseen,

kun vaha nainen yksin kulkee

tietä verkalleen.

Hän tahtoo vielä kerran nähdä

lapsuusmaiseman;

sen maalaistalot, pellot, metsät,

järven ulapan.

On tuossa vanha pallokenttä,

jossa leikittiin.

Sen takaa näkyy mäki, jossa

kelkoin laskettiin.

Ja tuossa lahden poukamassa

uitiin kesäisin,

kun tuulet oli lämpimät ja

suvi suloisin.

Ja vaikka suru, köyhyys saattoi

joskus ahdistaa,

niin aina oli joku johon

luottaa uskaltaa.

Sen kylän lapset kulkivat

aina yhdessä,

niin oppivat he kuinka pitää

päänsä pystyssä.

Tuon pellon takaa maantie kulkee

kuten silloinkin.

Niin moni lähti palaamatta

koskaan takaisin.

Vain kesäisin he joskus saapui

kylää katsomaan.

Mut monet sotaan lähteneet ei

tulleet milloinkaan.

Vaan kaikki, jotka lähtivät ja

kaikki kaatuneet,

he vanhan naisen muistoihin on

tänään palanneet.

He leikkivät ja meluavat

kuten silloinkin

ja poutapilvet kylän päällä

kulkee hitaammin.

Ja vaikka suru, köyhyys saattoi

joskus ahdistaa

niin aina oli joku johon

luottaa uskaltaa

Sen kylän lapset kulkivat

aina yhdessä

niin oppivat he kuinka pitää

päänsä pystyssä

…………..

Kotikylä sai virikkeen, kun juttelin äitini kanssa hänen lapsuudestaan. Äiti kertoi, kuinka hänen kotikylässään oli todella paljon lapsia: ”Tarvolassa ei kenenkään tarvinnut olla yksin”. Tuo toteamus jäi mieleeni ja kirjoitin sen pohjalta myöhemmin tämän runon. Yritän kertoa siinä jotain yleisempää sen sukupolven elämästä, johon vanhempani kuuluivat. Teksti on kirjoitettu kesäkuussa 2013.

Pimeän puolelta

Ethän pelkää mun tummia silmiäni,

ethän pelkää mun sieluni yötä.

Tule viivähdä hetki mun vierelläni,

tule tanssimaan tuulien myötä.

Sulje silmäsi uupunut yksinäinen,

älä menneistä murheista piittaa.

Tule kuulemaan lempeitä laulujani,

tänään kantaa saat voittajan viittaa.

Mutta aamu kun saapuu, et vierellä nää
häntä, joka sinun toiveesi herättää.

Silloin murtuu mielesi, rauhasi sun,

kuten murtui kerran myös onneni mun.

Tulin yöstä ja yöhön mä myös häviän,

olen rakkaasi puolelta pimeän.

Minä osaan sun mielesi ylentää,

osaan voimasi, tuntosi nostaa.

Minä jaksan sun rohkeuttas ylistää,

osaan katkerat tappiot kostaa.

Ylös taivaisiin voin sinut kuljettaa,

läpi pilvien tähtien vöihin.

Sillä unta on elämä, unta vaan,

valon häivähdys talvisiin öihin.

Mutta aamu kun saapuu, et vierellä nää

häntä, joka sinun toiveesi herättää.

Silloin murtuu mielesi, rauhasi sun,

kuten murtui kerran myös onneni mun.

Tulin yöstä ja yöhön mä myös häviän,

olen rakkaasi puolelta pimeän.

….

Tämä maaliskuussa 2012 kirjoitettu teksti sai virikkeen L. Onervan runosta Geisha (kokoelmasta Särjetyt jumalat 1910). Onervan runo, tai runosarja, on monipolvinen syväluotaus epäsovinnaisen rakkauden monimutkaisuudesta: onnesta, kaipauksesta, ympäristön tuomiosta, erotiikasta, itsesyytöksistä ja kohtaamisten hurmiosta. Runon loppuosan pitkä intensiivinen jakso teki minuun vaikutuksen ja aloin kirjoittaa omia säkeitä sen teemoista ja tunnelmasta. Pimeän puolelta ei ole kutenkaan millään tavalla Onervan elämää käsittelevä runo. Sen teemana on yleisemmin rakkaussuhteiden kompleksisuus ja ihmismielen pimeät puolet.

Kun luin nyt uudelleen Geishan, huomasin, että olen lainannut kertosäkeistössä olevan fraasin (tulin yöstä ja yöhön mä myös häviän) vain hieman muunnellen Onervalta. Ehkä tällainen kierrätys kuitenkin sallitaan.

Huoneen hämärään

On syksy vielä lämmin,

taivas varjoton,

mutta kovin lyhyt täällä

valon aika on.

Pimeys pian saartaa

joka ikkunaa;

kauneimmatkin muistot

yöhön katoaa.

Kuvat elämäni,

yksi kerrallaan,

poistuu huoneen hämärään,

ei saavu uudestaan.

Jotain vielä säilyy,

muisto rakkaiden:

rinnallani kulkivat

minuun luottaen.

On kaunis syksyn maa.

kun lehdet putoaa.

Niin myös ihminen:

voi menneen luovuttaa.

Vaan koskaan kuitenkaan

ei luovu toivostaan:

vielä lumen alla suojassa

uus kevät odottaa.

Nyt kylmät viimat kulkee

läpi metsien

viimeisenkin keltalehden

alas saattaen.

Kukat ovat kuolleet,

linnut lähteneet,

mennen kesän jäljet

maahan maatuneet.

Kuvat elämäni,

yksi kerrallaan,

poistuu huoneen hämärään,

ei saavu uudestaan.

Jotain vielä säilyy,

muisto lapsuuden:

äiti minut noutaa

kotiin saattaen.

On kaunis syksyn maa.

kun lehdet putoaa.

Niin myös ihminen:

voi menneen luovuttaa.

Vaan koskaan kuitenkaan

ei luovu toivostaan:

vielä lumen alla suojassa

uus kevät odottaa.

……

Tämä teksti on kirjoitettu syys- ja lokakuussa 2014. Pyrin kuvaamaan siinä muistisairaan ihmisen elämäntilannetta. Vakavat muistiongelmat ovat tunnetusti lisääntyneet nopeasti, kun ihmisten elinikä on pidentynyt. Miltei jokaisella suomalaisella on tai on ollut lähipiirissään joku muistisairas.

Muistiongelmaisen ihmisen sisäiseen maailmaan ei ulkopuolisten ole mahdollista kunnolla päästä. Tämän vuoksi käsitelen teemaa melko viitteellisesti, luontokuvien kautta.

Siipirikko

Eilen kun sä saavuit,

kerroit mulle sen:

kuinka tunnet viimein

aidon rakkauden.

Niin mä muistin linnun

siipirikkoisen;

ei se mukaan päässyt

muuttolintujen.

Muistan kuinka lähdit,

sanoit hymyillen:

suuret tunteet on vain

harhaa houkkien.

Kyyneleisin silmin

ulos tuijotin.

Enhän peittää voinut,

että rakastin.

Rakkaus ei kestä

pitkää ikävää.

Joskus tunne sammuu,

haaveet häviää,

kuolee siipirikko,

jäätynyt on maa.

Anteeksi voin antaa

mutten rakastaa.

Monen monta yötä

itkin uuvuksiin.

Ehkä rakkaus silloin

hukkui kyyneliin.

Mulle olet enää

kesän pääskynen;

talvi kohta saapuu,

auttaa voi mä en.

Rakkaus ei kestä

pitkää ikävää.

Joskus tunne sammuu,

haaveet häviää,

kuolee siipirikko,

jäätynyt on maa.

Anteeksi voin antaa

mutten rakastaa.

….

Tämä marraskuussa 2010 kirjoitettu lauluruno on eräänlainen muunnelma amerikkalaisesta klassikkobiisistä Cry me a river (Arthur Hamilton 1953). Sen ovat levyttäneet mm. Ella Fitzgerald ja monet muut. Olin kovasti ihastunut tähän kappaleeseen ja kuuntelin sen eri versioita Spotifylta. Hain myös sen sanat ja kirjoittelin harjoitusmielessä niistä jonkinlaista käännöstä. Sitten huomasin netistä, että suomenkielinen käännös on jo olemassa, Saukin tekemä Joet tulvimaan itke, jonka on levyttänyt mm. Carola. Sellainen idea jäi kuitenkin hautumaan, että kirjoittaisin kokonaan uuden tekstin Cry me a river kappaleen teemasta ja sen herättämästä tunnelmasta.

Velka elämälle

On nuoren miehen mieli

niin kovin levoton.

Hän etsii, toivoo, luottaa:

jossain onni on.

Mut tunteensa hän kätkee

edessä ihmisten;

hän tahtoo näyttää kuinka

on kovapintainen.

On rakkaus toki suurta,

vaan vapaus suurempaa.

Näin väittää voi, ken kokenut

ei ole paljonkaan.

Hän arkielämälle

voi nenää nyrpistää.

Kun mihinkään ei tartu,

ei myöskään kiinni jää.

Vaan monta kertaa tunsin

niin oudon ikävän,

harhailun ja erehdysten

toivoin päättyvän.

Ei osaansa voi valita,

se jossain odottaa.

On aika tullut etsiminen

silloin lopettaa.

Ei kohtaloaan kiertää voi

se kerran tavoittaa.

Silloin velka elämälle

maksuun lankeaa.

Kun pienen ihmisolennon

sylissäni näin,

niin ihmeellisen tunteen

tunsin sisälläin.

Se pienokainen luottaen

olkaani painoi pään,

niin tiesin meidän oppivan

uuteen elämään.

Ei osaansa voi valita,

se jossain odottaa.

on aika tullut etsiminen

silloin lopettaa.

Ei kohtaloaan kiertää voi

se kerran tavoittaa.

Silloin velka elämälle

maksuun lankeaa.

……

Tämä teksti on kirjoitettu vuosien 2010 ja 2011 aikana useissa jaksoissa aina uudelleen muokkaamiseen palaten. Kun aloin viime kuun lopulla valmistella sitä blogia varten, se tuntui edelleenkin puolitekoiselta. Puutteet eivät olleet yksin muotoa tai sananvalintaa koskevia vaan myös sisällöllisiä, psykologisiin vivahteisiin liittyviä. Korjailin runoa useampina päivinä ja kirjoitin siitä noin puolet kokonaan uudelleen.

Nimi Velka elämälle on lainattu suoraan Kaarlo Sarkian samannimisestä runosta. Myös Sarkian upea runo käsittelee syntymän ihmettä, mutta aika tavalla erilaisesta näkökulmasta kuin tämä minun aikaansaannokseni. Nimen lainaaminen sellaisenaan on hieman arveluttavaa, mutta tässä tapauksessa en voinut sitä oikein välttääkään. Runoni on saanut alkunsa viimeisestä säeparista ”silloin velka elämälle maksuun lankeaa” ja tämä fraasi on ollut koko ajan tekstikokonaisuuden rakentamisen keskiössä. Sen vuoksi tuntui, ettei nimelle ollut muita kunnollisia vaihtoehtoja.

Hippiäinen

Taikametsän siimeksessä

hippiäinen asustaa.

Jättikuusen latvan alle

pesän pienen rakentaa.

Pienen pieni, pienempikin

kuin on pieni päästäinen,

hippiäinen, metsäherra,

päässä hattu keltainen.

Oksan kärjen tuntumassa

harmaahousu ruokailee.

Pienet siivet leikkaa ilmaa,

nappisilmät tarkkailee.

Eipä vältä hyönteisrukka

nokkaa pientä pistävää.

Sirisevät kutsuäänet

läpi metsän leviää.

Toukokuussa reipas laulu

kuusikosta helähtää.

Hippiäinen, metsäherra,

nuorikkoaan evästää.

Pesän täyden poikasia

joutuvat he ruokkimaan,

kunnes uusi sukupolvi

tulee toimeen omillaan.

Pienen pieni, pienempikin

kuin on pieni päästäinen,

hippiäinen, metsäherra,

päässä hattu keltainen.

…..

Syksyllä 2004 aloin kirjoittamaan aktiivisesti lauluteksteiksi tarkoitettuja runoja. Ryhdyin myös opiskelemaan laululyriikkaa, ennen muuta tutkimalla muiden tekemiä sanoituksia sekä vanhoja runoja. Mitallisia runoja olin kirjoittanut aiemminkin silloin tällöin, lähinnä pöytälaatikkoon, mutta en ollut koskaan paneutunut asiaan pitkäjännitteisesti. Kirjoitin tuon vuoden syksyllä harjoitusmielessä muutamia luontoaiheisia runoja kuten tämän Hippiäisen. Olen tehnyt siihen myöhemmin pieniä muutoksia, viimeksi tätä blogia varten.

Vuoden 2005 syyskuussa kirjoitin ihmissuhdetekstin nimeltä Katariina. Tomi Aholainen teki siihen sävellyksen ja kappale ilmestyi huhtikuussa 2006 Simo Silmun levyllä Sydänsärkyä. Katariina, joka julkaistiin myös singlenä, oli ensimmäinen levytetty sanoitukseni.

Rantaheinä

Niin luottavaisin mielin tulit

suureen maailmaan:

rehellisyys, työ ja hymy

kerran palkitaan.

Vaan kylmät oli katseet siellä,

kylmät kynnykset;

moneen kertaan rikkoutuivat

haaveet, lupaukset.

Vaikka näistä huoneista
nyt joudut poistumaan,

on turha sitä hautaan asti
jäädä suremaan.

Kulje omaa tietäsi,

aina eteenpäin.

Uusi alku odottaa

jossain ystäväin.

Niin kuin rantaheinä

elämämme on,

huomaamaton harmaa,

vaan ei voimaton.

Ei se poikki murru,

ei murru milloinkaan;

myrsky kun on mennyt,

se nousee uudestaan.

Kai rakkautta täällä etsii

aivan jokainen.

Kerran luulit löytäneesi

itsellesi sen.

Vaan tunteesi kun torjui hän,

tuo kaikkein ihanin,

niin unelmasi hukkuivat

sen surun aaltoihin.

Vaikka tänään pettymykset
rintaa puristaa,

katkerinkin muisto häipyy
sumuun aikanaan.

Kulje omaa tietäsi,

aina eteenpäin.

Uusi rakkaus odottaa

jossain ystäväin

Niin kuin rantaheinä

elämämme on,

huomaamaton harmaa,

vaan ei voimaton.

Ei se poikki murru,

ei murru milloinkaan;

myrsky kun on mennyt,

se nousee uudestaan.

-----------

Perämeren rantadyyneillä kasvaa sitkeänoloisia heinäkasveja. Satunnainen kulkija miettii, ettei sadevesi pysy kauaa niiden hiekkaisessa kasvualustassa ja että merituulet yrittävät jatkuvasti repiä ne juuriltaan. Keväällä 2009 kirjoitin muistiin pari säettä, jossa rantaheinän kamppailu olosuhteita vastaan nostettiin ihmiselämän vertauskuvaksi. Myöhemmin kirjoitin näiden säkeiden ympärille laajempaa kokonaisuutta, aina silloin tällöin tekstiä lisäten ja parannellen. Keväällä 2013 runo alkoi tuntua suurin piirtein valmiilta. Kun pari viikkoa sitten otin sen uudelleen tarkasteltavaksi, osa tekstistä vaikutti jokseenkin heikolta. Olen nyt yrittänyt parannella niitä kohtia, jotka tuntuivat vähemmän onnistuneilta.

Laululyriikka runoutena – muodon ylittäminen sitä rikkomatta

Kaikki runous on ollut alkujaan ”laululyriikkaa”. Tuhansien ja kymmenien tuhansien vuosien ajan ruonoja esitettiin laulamalla ja yleensä myös säestettynä. Runonlaulu yhdistyi monesti tanssiin ja usein se oli osa maagista tai uskonnollista rituaalia. Laulamalla ja kanteleen säestyksellä esitetty muinaissuomalainen kansanrunous ei siten ollut esitystavaltaan mitenkään poikkeuksellista.

Kirjoitustaidon synty loi mahdollisuuden uudenlaiselle runolle, joka ei välittynyt puheen ja laulun vaan kirjoitetun sanan kautta. Kiinan ja Japanin klassinen runous alkoi jo varhain kehittyä tähän suuntaan. Euroopan runoutta hallitsi kuitenkin vielä pitkään laululyriikka. Uudet runouden muotoratkaisut, kuten 500-luvulla kirkkolaulun välineeksi syntynyt loppusointu, olivat kiinteä osa laulettua runoa.

Uuden ajan Euroopassa vakiintuivat laulullisen lyriikan apuvälineeksi ja mittatikuksi niin kutsutut runomitat (jambi, trokee, daktyyli jne). Runomitat ovat malleja siitä, kuinka rytmillisesti ja soinnillisesti toimivaa laulullista lyriikkaa tulisi kirjoittaa. Myös kokonaisen runon muodolle kehitettiin kiinteitä mallikaavoja, kuten yksityiskohdissaankin varsin rajoittava sonettimuoto.

Runomittoja seuraava laulullinen ilmaisu hallitsi eurooppalaista runoutta vielä kauan kirjapainon ja runokirjan syntymisen jälkeenkin. Tämä säilytti kiinteän yhteyden musiikin ja runon välillä. Klassisen musiikin tunnetuimmat liedit ovat syntyneet siten, että Goethe, Schiller, Heine tai joku muu runoilija kirjoitti runon, joka ilmestyi painettuna ja päätyi sävellettäväksi vasta ilmestymisen jälkeen. Kansanlaulun puolella jatkui toki ”säveltäjä-sanoittaja” perinne, eli kukaan ei tiennyt tarkkaan milloin ja missä järjestyksessä teksti ja melodia olivat syntyneet.

Runouden ja musiikin suhde kuitenkin muuttui perustavalla tavalla 1900-luvun alkupuolella, kun moderni runoilmaisu syrjäytti perinteisen mitallisen runouden. Modernistinen vallankumous merkitsi runon vapautumista mittasääntöjen asettamista kahleista. Uudessa vapaamittaisessa runoudessa tavoiteltiin puheen rytmiä runomittojen määrittämien säännöllisten rytmikuvioiden sijaan. Myös vanahan runouden arvostama soinnillisuus ja äännemaalailu (suomalaisten modernistien inhoama ”unnuttelu”) saivat väistyä. Keskeisiksi tulivat runokuvat mielikuvina sekä mittasäännöistä vapautuneen ilmaisun avaamat uudet esteettiset ja kielelliset mahdollisuudet.

Modernistinen kumous runoudessa oli kielen ja kirjallisuuden kannalta välttämätön, sillä vanha mitallinen taiderunous oli ajautunut umpikujaan, jossa uudistumien ei ollut mahdollista muutoin kuin perusteita järkyttämällä. Mutta modernismi katkaisi myös runon vuosituhantisen kytkennän lauluun tai ainakin se ohensi sitä ratkaisevalla tavalla. Eino Leino oli kutsunut runoissa itseään laulajaksi, vaikka hän ei tiettävästi osannutkaan laulaa. Uuden polven runoilijat eivät halunneet mistään hinnasta olla laulajia, vaikka jotkut olisivat ehkä laulaa osanneetkin.

Laulullisen lyriikan tarve ei kuitenkaan hävinnyt minnekään. Päinvastoin se kasvoi entisestään modernin musiikkiteollisuuden ja uuden nuorisokulttuurin kehittyessä. Kansan enemmistön oli myös vaikea hyväksyä modernia vapaamittaista runoa ”oikeaksi” runoksi. Kun tämä viimein eteni - Suomessa Tommy Tabermanin ja Heli Laaksosen kaltaisten kansanomaistajien avulla - vetäytyivät monet avantgardistit ja taiteilijat yhä elitistisempiin ilmaisumuotoihin.

Sodan jälkeistä aikaa leimasi Suomessa jyrkkä vastakkaisuus taiderunon ja laulusanoituksen välillä. Sanoittajat jatkoivat käytännössä mitallisen runouden perinnettä, mutta heidät suljettiin runouden ja taiteen rajojen ulkopuolelle. Rajojen rikkomista paheksuttiin julkisesti, kuten Saarikoski kommentoidessaan Arto Mellerin ratkaisua ottaa ”70-luvun nuori runo” teokseen mukaan Juicen, Nurmion ja muiden uusimpien tekijöiden laulutekstejä. ”Iskelmäsiirapista” tuli samoihin aikoihin tärkein esimerkki huonosta kielenkäytöstä hyvän kielenkäytön oppikirjoihin – osin aivan aiheellisestikin.

Suhtautuminen laululyriikkaan on nyttemmin muuttunut aiempaa positiivisemmaksi myös kulttuurieliitin keskuudessa. Tämän taustalla ovat mm. postmodernistiset taidenäkemykset sekä viihdeteollisuuden vaikutusvallan jatkuva kasvu. Kansainvälisesti muutoksen näkyvin esimerkki oli Bob Dylanin saama Nobelin kirjallisuuspalkinto.

Suurin osa laulujen sanoituksista on edelleen ”käyttölyriikkaa”. Sitä kirjoitetaan vailla suurempia taiteellisia ambitiota tai pyrkimystä kieltä uudistavien persoonallisten ilmaisujen kehittämiseen. Laulu vaatii yleisesti suhteellisen yksinkertaisia runokuvia. Niiden on tultava ymmärretyksi saman aikaisesti kun ne kuullaan. Populaarimusiikissa, jossa tavoitellaan suuria yleisömääriä, ei voida juurikaan tinkiä yksinkertaisuuden vaatimuksesta. Tämä ohjaa sanoittajan helposti kliseisiin ilmaisuihin, jotka ovat vakiintuneet kielenkäytön kuluneiksi itsestäänselvyyksiksi.

Sanoittajaa sitovat myös monet teknisluontoiset vaatimukset, jotka tulevat tekstin ja musiikin yhdistämisestä. Klassisessa runossa yhteyttä musiikkiin ylläpiti runomittojen ja soinnutuskuvioiden seuraaminen. Tämä ei ollut orjallista kaavan kopioimista vaan parhaimmillaan luovaa ja innovatiivista soveltamista, joka nojasi enemmänkin ”kuuloon” kuin metriikan sääntöjen yksityiskohtaiseen noudattamiseen. Runomitat ovat jatkuvasti monen sanoittajan käyttämiä apuvälineitä, mutta ne eivät tarjoa muuta kuin viitteellisen mallin siitä, millaista rytmillisesti ja soinnillisesti onnistunut laululyriikka voisi olla.

Tämän päivän sanoittajaa sitovat myös tiukat aiheeseen liittyvät rajoitukset, ainakin jos hän pyrkii saamaan teoksilleen laajan yleisön. Suurin osa populaarimusiikin lauluista käsittelee tunnetuksi yhtä teemaa: rakkautta. Rakkaus on toki tärkeä asia ihmiselämässä ja on ymmärrettävää, että kansa haluaa kuunnella yhä uusia aihetta käsitteleviä lauluja. Mutta sanoittajan kohdalla tulee ongelmaksi löytää tuoreita ja omaperäisiä ilmaisuja asioille, joista on kirjoitettu loputon määrä eri versioita ja muunnelmia. Kuinka sanoa uudella, persoonallisella ja iskevällä tavalla: ”minä rakastan sinua” tai ”miksi minut hylkäsit”? Nämä ovat vaikeita ongelmia, mistä jokainen voi vakuuttua kuuntelemalla tarkalla korvalla tyypillisiä populaarimusiikin sanoituksia ja etenkin niitä, joista ei koskaan tullut suuria hittejä.

Runokuvien yksinkertaisuuden vaatimus, musiikkikytkennästä johtuvat muotoa koskevat vaatimukset ja usein myös "sallittujen" aihealueiden kapeus rajoittavat sanoittajien ruonoilmaisua paljon enemmän kuin muita runojen kirjoittajia. Olisi kuitenkin väärin luulla, että ihmiset haluavat kuulla laulujen sanoituksissa vain tympeitä kliseitä sekä kuluneita ja arvattavia loppusointuja. Yleisö toivoo lauluja, jotka se ymmärtää, jotka puhuttelevat sitä ja joihin se voi samaistua, mutta samalla se odottaa kuulevansa myös runoa: tuoreita ilmaisuja sekä kielen tasolla toimivia omaperäisiä soinnillisia ja rytmillisiä ratkaisuja. 

Tunnetuimmat yleisön rakastamat laululyyrikot ovat juuri niitä, jotka ovat pystyneet ylittämään muodon sitä rikkomatta – mitä Raymond Chandler piti jokaisen kunnianhimoisen viihdekirjailijan tavoitteena. He ovat pystyneet kirjoittamaan tekstiä, joka taipuu sekä lauluksi että jatkaa runouden parhaita perinteitä.

Herruusvalta

On kesäaamu kauniimpi kuin kaunein kesäheila.

Pihamaalla kiihko nousee kanaseurueella.

Kysymys on siitä kuka kartanolla johtaa.

Huokuu kanain joukkio kun kilpailijat kohtaa.

Kas tuos on vanha ruhtinas, jot arvo suuri painaa.

Vastaan hyökkää nuori kukko toivoin et ois vainaa.

Hiekka, hiekka pölisee ja tanner tömisee;

kukot nousee kiihkossansa taistoon veriseen.

Kuka sontatunkiolla valtaa pitääkään,

se taistelussa pihamaalla tänään päätetään.

Eikä olet pikkuseikat kamppailussa auki.

Kyseessä on herruusvalta vakava kuin tauti.

Jos kuninkaana olla saat sä sontatunkiolla,

osoittaa se toki, et sul terävä on polla.

Osatessas sortamisen taitolajin ylvään,

rakentavat kanaset sun kunniakses pylvään.

Hiekka, hiekka pölisee ja tanner tömisee;

kukot nousee kiihkossansa taistoon veriseen.

Kuka sontatunkiolla valtaa pitääkään,

se taistelussa pihamaalla tänään päätetään.

Jos sä tahdot laittomasti hiekkaa silmiin heittää,

voittamisen kunnia työt rikolliset peittää.

Iskeä voit selän takaa äkkiarvaamatta:

kuninkaiden teot jäävät aina purkamatta.

Moraali on lintulaudan tipusia varten.

Tosikukon sovitus on kiitos kanatarten.

Hiekka, hiekka pölisee ja tanner tömisee;

kukot nousee kiihkossansa taistoon veriseen.

Kuka sontatunkiolla valtaa pitääkään,

se taistelussa pihamaalla tänään päätetään.

------

Tässä toinen ”kesäaamulaulu”. Olen kirjoittanut sen joulukuussa 2004. Myöhemmin olen tehnyt siihen pieniä korjauksia ja paranteluita. Tarina on tyypillinen eläinsatu, jossa kerrotaan eläinten kautta ihmisten maailmasta ja ihmisten käyttäytymisestä. Tekstin sanomaa ei tarvinne alkaa liiemmin avaamaan.

Kesäaamu

Sen kesäaamun muistan vielä;

valon harso verhos maan,

havisevat haavan lehdet

saattoi pientä kulkijaa.

Pellon reunaa polku juoksi

järven rantaan viileään.

Kalat kummat siellä kuiski

korvaan pellavaisen pään.

Mitä kuiski järven kalat,

sitä enää muista en,

mutta muistat kuinka jokin

nosti silmään kyyneleen:

tässä on sun elämäsi,

onko mitään kauniimpaa?

Kesäaamu lämmin, hellä

aina jossain odottaa.

Jos tulivatkin kylmät päivät

jälkeen helteiden,

jos vaihtuivatkin lapsen haaveet

arkeen aikuisten,

jos vanhenikin muotosi

ja hiukset harmaantui,

niin kesäaamut jäi,

ne muistoihisi jäi.

Ne muistot sua saattelivat

läpi vuosien;

ne huolten aikaan lohdun toivat

voimaa antaen.

Niin monet kesät vaelsivat

syksyn syliin kuolemaan,

monet lehdet putosivat

maahan mustaan maatumaan.

Vaan aina saapui uudelleen

kesäaamut kukkineen;

aina unet uskalsivat

mielen murheet lannistaa,

järven kalat jälleen kuiski,

vihreänä kutsui maa.

Jos tulivatkin kylmät päivät

jälkeen helteiden,

jos vaihtuivatkin lapsen haaveet

arkeen aikuisten,

jos vanhenikin muotosi

ja hiukset harmaantui,

niin kesäaamut jäi,

ne muistoihisi jäi.

Ne muistot sua saattelivat

läpi vuosien;

ne huolten aikaan lohdun toivat

voimaa antaen.

---------

Tämä kesään liittyvä teksti sopii blogin ensimmäiseksi julkaistavaksi runoksi, etenkin tänä hellekesänä ja eräänä vuoden lämpimimmistä päivistä. Aloitin sen kirjottamisen kesäkuussa 2013. Nykyiseen muotoon viimeistelin sen helmikuussa 2014.

Aluksi – mistä on kysymys

Julkaisen tässä blogissa laulullista lyriikkaa eli runoja, jotka voisivat soveltua myös sävellettäviksi ja laulettaviksi. Lisäksi julkaisen aihealuetta käsitteleviä kirjoituksia. Pyrin julkaisemaan vähintään yhden runon kuukaudessa. Muita kirjoitelmia ilmestyy epäsäännöllisin väliajoin. Suurin osa julkaistavasta materiaalista on olemassa ainakin alustavana versiona, mutta tarkoituksenani on hioa ja parannella tekstejä ennen blogissa julkaisemista.

Olen tehnyt aiemmin jonkin verran laulujen sanoituksia levytettyihin kappaleisiin. Tunnetuin näistä lienee Johanna Kurkelan ”Sun särkyä anna mä en” vuodelta 2007. Johannan levyjen lisäksi sanoituksiani on ollut mm. Simo Silmun, Janne Raappanan, Jani Wikholmin, Yön, Petri Laaksosen ja Club for Five’n levyillä. (Tarkempi luettelo löytyy nimellä etsittynä Yleisradion fono.fi nettisivustolta.). Suurin osa levytetyistä sanoituksistani on Tomi Aholaisen säveltämiä.

Tässä blogissa ilmestyvät lyriikat ovat aiemmin julkaisemattomia. Toivoisin, että myös joillekin niistä löytyisi käyttöä musiikin tekijöiden keskuudessa. Blogissa ilmestyviä lyriikoita voi lukea myös tavanomaisina runoina miettimättä sen kummemmin mitään musiikkiyhteyksiä. Toivon, että lukijat löytäisivät niistä elämyksiä, virikkeitä ja ehkä ajattelemisenkin aiheita.

Miksi käytän blogialustaa tekstieni julkaisemiseen? Yksi syy on siinä, että potentiaalinen yleisö netissä julkaistavalle materiaalille on todella suuri - joskin käytäntö on yleensä jotain aivan muuta. Blogipohja on myös suhteellisen helppo omatoimiselle netin käyttäjälle, joka ei halua opiskella hirveästi tietotekniikan saloja.

Perinteinen julkistamisvaihtoehto lyriikalle olisi runokirja, mutta se ei ole omiin tarkoituksiini erityisen sopiva. Omakustanteille on melko mahdoton saada yleisöä eivätkä kaupalliset kustantajat ole julkaisseet mitallista runoa 50-luvun jälkeen.

Tämän blogin aloittamiseen vaikutti olennaisesti se, että julkaisemattomat laululyriikan tekstini, joista monia pidän yhtä hyvinä kuin levytettyjä sanoituksiani, näyttivät jäävän kokonaan julkaisematta, jos odotan niiden mahdollista levyttämistä. Olen tehnyt paljon työtä monen tekstin kanssa (lähinnä pään sisällä säkeitä hioen), enkä halunnut, että ne jäisivät ikuisiksi ajoiksi pöytälaatikon pimentoon. Netti on sopiva keino antaa tällaisille töille jonkinlainen julkisuus ja elämä - vaikkapa vain virtuaalinen.

Blogissa julkaistavat tekstit ovat normaalin tekijäoikeuskäytännön alaisia. Jos joku haluaa käyttää tekstejä kaupallisiin tarkoituksiin, joko säveltämisen pohjana tai julkisissa esityksissä, pyydän ottamaan yhteyttä minuun: heikkikerkela (at) gmail.com.