Projekti on päättynyt. Tässä ovat tekstit, jotka halusin julkaista

Kun vuoden 2018 kesällä aloin julkaista lyriikkaa tässä blogissa, tein alustavan julkaisusuunnitelman. Jokaista kuukautta varten valitsin yhden tai kaksi julkaistavaa runoa. Kaikki listan tekstit olivat silloin jo olemassa jossain muodossa, mutta tarkoitukseni oli muokata ja parannella niitä ennen julkaisemista. Suunnitelman mukaan viimeinen runo olisi julkaistu vuoden 2020 aikana.

Työn kuluessa olen muokannut ja muuttanut monia listalla olleita runoja. Olen myös ottanut mukaan tekstejä, joita ei ollut alkuperäisellä listalla ja pudottanut pois siellä olleita.

Blogia aloittaessani lupasin julkaista myös laululyriikkaa käsitteleviä esseitä. Näitä ilmestyi lopulta vain yksi (Laululyriikka runoutena – muodon ylittäminen sitä rikkomatta 30.7.2018). Muut esseet jäivät kirjoittamatta ajan ja motivaation puutteen vuoksi.

Projekti on nyt päättynyt. En julkaise enää uusia runoja tällä areenalla. Jätän blogin nykyiseen muotoonsa kaikkien kiinnostuneiden luettavaksi. Jos joku haluaa käyttää jotain tekstiä laajemmalle yleisölle tarkoitetun sävellyksen pohjana tai muuhun kaupalliseen tarkoitukseen, pyydän ottamaan yhteyttä minuun. (heikkikerkela (at) gmail.com).

 Valon maa
 
Takaisin on valo tullut,
sulaa lumi usvainen,
sulaa niin kuin menneet päivät
kevätilmaan haihtuen.
Enempää en enää pyydä,
enempää en odota,
turha onnen orpolasten
muuta enää toivoa.
 
Valon maassa pohjoisessa
tuuli viljan kasvattaa.
Yössä laulaa leppälintu,
sumu rannat verhoaa.
 
Suosta nousee uudispellot,
nousee kylät, kaupungit,
harmaat graniittiset kirkot,
harmaan kansan temppelit.
Nousee tiet ja tehdassalit,
nostokurjet, satamat,
suuret teräksiset laivat,
valtamerten kulkijat.
 
Valon maassa pohjoisessa
yöhön linnut katoaa.
Syksyn tullen tähkät taipuu,
korjuumiestä odottaa.
 
Tarpeettomat ovat kaikki
tyhjät puheet ihmisten.
Oikeata ainoastaan
kiertokulku vuosien,
talven tuiskut, kevään tulvat,
sydänkesän vihreys,
pienet hauraat onnen hetket,
sylilapsen hengitys.
 
Valon maassa pohjoisessa
tuuli lunta kinostaa.
Kerran pitkä pimeys väistyy,
kevätaamu aukeaa.
 
….
Kirjoitettu elo- ja syyskuussa 2018.

Kaamos
 
Äiti, äiti, miksi pimeys saartoi
kotimökin, kun mä heräsin,
minne kaikki ihmiset on menneet,
yksin vaatteeni mä keräsin.
 
Onko äiti taasen lypsämässä,
en voi mennä mukaan navettaan,
lehmät suuret on ja äkkipäiset,
kylmin silmin lasta tuijottaa.
 
Äiti, äiti, onko meidän määrä
yksin tulla aamuun pimeään,
äänet vieraat päivällä vain kuulla,
ennen iltaa paluu hämärään.
 
Isä töissään on kai kaupungissa,
veli kouluun mennyt aikaiseen.
Auki radio on hyllyn päällä,
äänet vieraat saapuu huoneeseen.
 
Tähdet pienet yllä peltoaavan
jäistä maata ei voi lämmittää.
Tuuli nostaa lunta irtonaista,
risukossa peikot vemmeltää.
 
Äiti, äiti, onko meidän määrä
yksin tulla aamuun pimeään,
äänet vieraat päivällä vain kuulla,
ennen iltaa paluu hämärään.
 
Pellon takaa maantien valot vilkkuu
moni matkaa siellä kaupunkiin.
Yksin kulkee vanha postiauto
lyhdyt heittää valon kinoksiin.
 
Karjasuoja häilyy hämärässä.
äiti viipyy luona lehmien,
vieras setä puhuu radiossa,
sitten kuluu soitto viulujen.
 
Äiti, äiti, onko meidän määrä
yksin tulla aamuun pimeään,
äänet vieraat päivällä vain kuulla,
ennen iltaa paluu hämärään.
 
….
 
Olen kirjoittanut tämän tekstin helmikuussa 2006. Sen pohjana on muistoja varhaislapsuudesta. Tomi Aholainen on tehnyt siihen sävellyksen ja laulusta on olemassa demoversio.