Laululyriikka runoutena – muodon ylittäminen sitä rikkomatta

Kaikki runous on ollut alkujaan ”laululyriikkaa”. Tuhansien ja kymmenien tuhansien vuosien ajan ruonoja esitettiin laulamalla ja yleensä myös säestettynä. Runonlaulu yhdistyi monesti tanssiin ja usein se oli osa maagista tai uskonnollista rituaalia. Laulamalla ja kanteleen säestyksellä esitetty muinaissuomalainen kansanrunous ei siten ollut esitystavaltaan mitenkään poikkeuksellista.

Kirjoitustaidon synty loi mahdollisuuden uudenlaiselle runolle, joka ei välittynyt puheen ja laulun vaan kirjoitetun sanan kautta. Kiinan ja Japanin klassinen runous alkoi jo varhain kehittyä tähän suuntaan. Euroopan runoutta hallitsi kuitenkin vielä pitkään laululyriikka. Uudet runouden muotoratkaisut, kuten 500-luvulla kirkkolaulun välineeksi syntynyt loppusointu, olivat kiinteä osa laulettua runoa.

Uuden ajan Euroopassa vakiintuivat laulullisen lyriikan apuvälineeksi ja mittatikuksi niin kutsutut runomitat (jambi, trokee, daktyyli jne). Runomitat ovat malleja siitä, kuinka rytmillisesti ja soinnillisesti toimivaa laulullista lyriikkaa tulisi kirjoittaa. Myös kokonaisen runon muodolle kehitettiin kiinteitä mallikaavoja, kuten yksityiskohdissaankin varsin rajoittava sonettimuoto.

Runomittoja seuraava laulullinen ilmaisu hallitsi eurooppalaista runoutta vielä kauan kirjapainon ja runokirjan syntymisen jälkeenkin. Tämä säilytti kiinteän yhteyden musiikin ja runon välillä. Klassisen musiikin tunnetuimmat liedit ovat syntyneet siten, että Goethe, Schiller, Heine tai joku muu runoilija kirjoitti runon, joka ilmestyi painettuna ja päätyi sävellettäväksi vasta ilmestymisen jälkeen. Kansanlaulun puolella jatkui toki ”säveltäjä-sanoittaja” perinne, eli kukaan ei tiennyt tarkkaan milloin ja missä järjestyksessä teksti ja melodia olivat syntyneet.

Runouden ja musiikin suhde kuitenkin muuttui perustavalla tavalla 1900-luvun alkupuolella, kun moderni runoilmaisu syrjäytti perinteisen mitallisen runouden. Modernistinen vallankumous merkitsi runon vapautumista mittasääntöjen asettamista kahleista. Uudessa vapaamittaisessa runoudessa tavoiteltiin puheen rytmiä runomittojen määrittämien säännöllisten rytmikuvioiden sijaan. Myös vanahan runouden arvostama soinnillisuus ja äännemaalailu (suomalaisten modernistien inhoama ”unnuttelu”) saivat väistyä. Keskeisiksi tulivat runokuvat mielikuvina sekä mittasäännöistä vapautuneen ilmaisun avaamat uudet esteettiset ja kielelliset mahdollisuudet.

Modernistinen kumous runoudessa oli kielen ja kirjallisuuden kannalta välttämätön, sillä vanha mitallinen taiderunous oli ajautunut umpikujaan, jossa uudistumien ei ollut mahdollista muutoin kuin perusteita järkyttämällä. Mutta modernismi katkaisi myös runon vuosituhantisen kytkennän lauluun tai ainakin se ohensi sitä ratkaisevalla tavalla. Eino Leino oli kutsunut runoissa itseään laulajaksi, vaikka hän ei tiettävästi osannutkaan laulaa. Uuden polven runoilijat eivät halunneet mistään hinnasta olla laulajia, vaikka jotkut olisivat ehkä laulaa osanneetkin.

Laulullisen lyriikan tarve ei kuitenkaan hävinnyt minnekään. Päinvastoin se kasvoi entisestään modernin musiikkiteollisuuden ja uuden nuorisokulttuurin kehittyessä. Kansan enemmistön oli myös vaikea hyväksyä modernia vapaamittaista runoa ”oikeaksi” runoksi. Kun tämä viimein eteni - Suomessa Tommy Tabermanin ja Heli Laaksosen kaltaisten kansanomaistajien avulla - vetäytyivät monet avantgardistit ja taiteilijat yhä elitistisempiin ilmaisumuotoihin.

Sodan jälkeistä aikaa leimasi Suomessa jyrkkä vastakkaisuus taiderunon ja laulusanoituksen välillä. Sanoittajat jatkoivat käytännössä mitallisen runouden perinnettä, mutta heidät suljettiin runouden ja taiteen rajojen ulkopuolelle. Rajojen rikkomista paheksuttiin julkisesti, kuten Saarikoski kommentoidessaan Arto Mellerin ratkaisua ottaa ”70-luvun nuori runo” teokseen mukaan Juicen, Nurmion ja muiden uusimpien tekijöiden laulutekstejä. ”Iskelmäsiirapista” tuli samoihin aikoihin tärkein esimerkki huonosta kielenkäytöstä hyvän kielenkäytön oppikirjoihin – osin aivan aiheellisestikin.

Suhtautuminen laululyriikkaan on nyttemmin muuttunut aiempaa positiivisemmaksi myös kulttuurieliitin keskuudessa. Tämän taustalla ovat mm. postmodernistiset taidenäkemykset sekä viihdeteollisuuden vaikutusvallan jatkuva kasvu. Kansainvälisesti muutoksen näkyvin esimerkki oli Bob Dylanin saama Nobelin kirjallisuuspalkinto.

Suurin osa laulujen sanoituksista on edelleen ”käyttölyriikkaa”. Sitä kirjoitetaan vailla suurempia taiteellisia ambitiota tai pyrkimystä kieltä uudistavien persoonallisten ilmaisujen kehittämiseen. Laulu vaatii yleisesti suhteellisen yksinkertaisia runokuvia. Niiden on tultava ymmärretyksi saman aikaisesti kun ne kuullaan. Populaarimusiikissa, jossa tavoitellaan suuria yleisömääriä, ei voida juurikaan tinkiä yksinkertaisuuden vaatimuksesta. Tämä ohjaa sanoittajan helposti kliseisiin ilmaisuihin, jotka ovat vakiintuneet kielenkäytön kuluneiksi itsestäänselvyyksiksi.

Sanoittajaa sitovat myös monet teknisluontoiset vaatimukset, jotka tulevat tekstin ja musiikin yhdistämisestä. Klassisessa runossa yhteyttä musiikkiin ylläpiti runomittojen ja soinnutuskuvioiden seuraaminen. Tämä ei ollut orjallista kaavan kopioimista vaan parhaimmillaan luovaa ja innovatiivista soveltamista, joka nojasi enemmänkin ”kuuloon” kuin metriikan sääntöjen yksityiskohtaiseen noudattamiseen. Runomitat ovat jatkuvasti monen sanoittajan käyttämiä apuvälineitä, mutta ne eivät tarjoa muuta kuin viitteellisen mallin siitä, millaista rytmillisesti ja soinnillisesti onnistunut laululyriikka voisi olla.

Tämän päivän sanoittajaa sitovat myös tiukat aiheeseen liittyvät rajoitukset, ainakin jos hän pyrkii saamaan teoksilleen laajan yleisön. Suurin osa populaarimusiikin lauluista käsittelee tunnetuksi yhtä teemaa: rakkautta. Rakkaus on toki tärkeä asia ihmiselämässä ja on ymmärrettävää, että kansa haluaa kuunnella yhä uusia aihetta käsitteleviä lauluja. Mutta sanoittajan kohdalla tulee ongelmaksi löytää tuoreita ja omaperäisiä ilmaisuja asioille, joista on kirjoitettu loputon määrä eri versioita ja muunnelmia. Kuinka sanoa uudella, persoonallisella ja iskevällä tavalla: ”minä rakastan sinua” tai ”miksi minut hylkäsit”? Nämä ovat vaikeita ongelmia, mistä jokainen voi vakuuttua kuuntelemalla tarkalla korvalla tyypillisiä populaarimusiikin sanoituksia ja etenkin niitä, joista ei koskaan tullut suuria hittejä.

Runokuvien yksinkertaisuuden vaatimus, musiikkikytkennästä johtuvat muotoa koskevat vaatimukset ja usein myös "sallittujen" aihealueiden kapeus rajoittavat sanoittajien ruonoilmaisua paljon enemmän kuin muita runojen kirjoittajia. Olisi kuitenkin väärin luulla, että ihmiset haluavat kuulla laulujen sanoituksissa vain tympeitä kliseitä sekä kuluneita ja arvattavia loppusointuja. Yleisö toivoo lauluja, jotka se ymmärtää, jotka puhuttelevat sitä ja joihin se voi samaistua, mutta samalla se odottaa kuulevansa myös runoa: tuoreita ilmaisuja sekä kielen tasolla toimivia omaperäisiä soinnillisia ja rytmillisiä ratkaisuja. 

Tunnetuimmat yleisön rakastamat laululyyrikot ovat juuri niitä, jotka ovat pystyneet ylittämään muodon sitä rikkomatta – mitä Raymond Chandler piti jokaisen kunnianhimoisen viihdekirjailijan tavoitteena. He ovat pystyneet kirjoittamaan tekstiä, joka taipuu sekä lauluksi että jatkaa runouden parhaita perinteitä.

Herruusvalta

On kesäaamu kauniimpi kuin kaunein kesäheila.

Pihamaalla kiihko nousee kanaseurueella.

Kysymys on siitä kuka kartanolla johtaa.

Huokuu kanain joukkio kun kilpailijat kohtaa.

Kas tuos on vanha ruhtinas, jot arvo suuri painaa.

Vastaan hyökkää nuori kukko toivoin et ois vainaa.

Hiekka, hiekka pölisee ja tanner tömisee;

kukot nousee kiihkossansa taistoon veriseen.

Kuka sontatunkiolla valtaa pitääkään,

se taistelussa pihamaalla tänään päätetään.

Eikä olet pikkuseikat kamppailussa auki.

Kyseessä on herruusvalta vakava kuin tauti.

Jos kuninkaana olla saat sä sontatunkiolla,

osoittaa se toki, et sul terävä on polla.

Osatessas sortamisen taitolajin ylvään,

rakentavat kanaset sun kunniakses pylvään.

Hiekka, hiekka pölisee ja tanner tömisee;

kukot nousee kiihkossansa taistoon veriseen.

Kuka sontatunkiolla valtaa pitääkään,

se taistelussa pihamaalla tänään päätetään.

Jos sä tahdot laittomasti hiekkaa silmiin heittää,

voittamisen kunnia työt rikolliset peittää.

Iskeä voit selän takaa äkkiarvaamatta:

kuninkaiden teot jäävät aina purkamatta.

Moraali on lintulaudan tipusia varten.

Tosikukon sovitus on kiitos kanatarten.

Hiekka, hiekka pölisee ja tanner tömisee;

kukot nousee kiihkossansa taistoon veriseen.

Kuka sontatunkiolla valtaa pitääkään,

se taistelussa pihamaalla tänään päätetään.

------

Tässä toinen ”kesäaamulaulu”. Olen kirjoittanut sen joulukuussa 2004. Myöhemmin olen tehnyt siihen pieniä korjauksia ja paranteluita. Tarina on tyypillinen eläinsatu, jossa kerrotaan eläinten kautta ihmisten maailmasta ja ihmisten käyttäytymisestä. Tekstin sanomaa ei tarvinne alkaa liiemmin avaamaan.

Kesäaamu

Sen kesäaamun muistan vielä;

valon harso verhos maan,

havisevat haavan lehdet

saattoi pientä kulkijaa.

Pellon reunaa polku juoksi

järven rantaan viileään.

Kalat kummat siellä kuiski

korvaan pellavaisen pään.

Mitä kuiski järven kalat,

sitä enää muista en,

mutta muistat kuinka jokin

nosti silmään kyyneleen:

tässä on sun elämäsi,

onko mitään kauniimpaa?

Kesäaamu lämmin, hellä

aina jossain odottaa.

Jos tulivatkin kylmät päivät

jälkeen helteiden,

jos vaihtuivatkin lapsen haaveet

arkeen aikuisten,

jos vanhenikin muotosi

ja hiukset harmaantui,

niin kesäaamut jäi,

ne muistoihisi jäi.

Ne muistot sua saattelivat

läpi vuosien;

ne huolten aikaan lohdun toivat

voimaa antaen.

Niin monet kesät vaelsivat

syksyn syliin kuolemaan,

monet lehdet putosivat

maahan mustaan maatumaan.

Vaan aina saapui uudelleen

kesäaamut kukkineen;

aina unet uskalsivat

mielen murheet lannistaa,

järven kalat jälleen kuiski,

vihreänä kutsui maa.

Jos tulivatkin kylmät päivät

jälkeen helteiden,

jos vaihtuivatkin lapsen haaveet

arkeen aikuisten,

jos vanhenikin muotosi

ja hiukset harmaantui,

niin kesäaamut jäi,

ne muistoihisi jäi.

Ne muistot sua saattelivat

läpi vuosien;

ne huolten aikaan lohdun toivat

voimaa antaen.

---------

Tämä kesään liittyvä teksti sopii blogin ensimmäiseksi julkaistavaksi runoksi, etenkin tänä hellekesänä ja eräänä vuoden lämpimimmistä päivistä. Aloitin sen kirjottamisen kesäkuussa 2013. Nykyiseen muotoon viimeistelin sen helmikuussa 2014.

Aluksi – mistä on kysymys

Julkaisen tässä blogissa laulullista lyriikkaa eli runoja, jotka voisivat soveltua myös sävellettäviksi ja laulettaviksi. Lisäksi julkaisen aihealuetta käsitteleviä kirjoituksia. Pyrin julkaisemaan vähintään yhden runon kuukaudessa. Muita kirjoitelmia ilmestyy epäsäännöllisin väliajoin. Suurin osa julkaistavasta materiaalista on olemassa ainakin alustavana versiona, mutta tarkoituksenani on hioa ja parannella tekstejä ennen blogissa julkaisemista.

Olen tehnyt aiemmin jonkin verran laulujen sanoituksia levytettyihin kappaleisiin. Tunnetuin näistä lienee Johanna Kurkelan ”Sun särkyä anna mä en” vuodelta 2007. Johannan levyjen lisäksi sanoituksiani on ollut mm. Simo Silmun, Janne Raappanan, Jani Wikholmin, Yön, Petri Laaksosen ja Club for Five’n levyillä. (Tarkempi luettelo löytyy nimellä etsittynä Yleisradion fono.fi nettisivustolta.). Suurin osa levytetyistä sanoituksistani on Tomi Aholaisen säveltämiä.

Tässä blogissa ilmestyvät lyriikat ovat aiemmin julkaisemattomia. Toivoisin, että myös joillekin niistä löytyisi käyttöä musiikin tekijöiden keskuudessa. Blogissa ilmestyviä lyriikoita voi lukea myös tavanomaisina runoina miettimättä sen kummemmin mitään musiikkiyhteyksiä. Toivon, että lukijat löytäisivät niistä elämyksiä, virikkeitä ja ehkä ajattelemisenkin aiheita.

Miksi käytän blogialustaa tekstieni julkaisemiseen? Yksi syy on siinä, että potentiaalinen yleisö netissä julkaistavalle materiaalille on todella suuri - joskin käytäntö on yleensä jotain aivan muuta. Blogipohja on myös suhteellisen helppo omatoimiselle netin käyttäjälle, joka ei halua opiskella hirveästi tietotekniikan saloja.

Perinteinen julkistamisvaihtoehto lyriikalle olisi runokirja, mutta se ei ole omiin tarkoituksiini erityisen sopiva. Omakustanteille on melko mahdoton saada yleisöä eivätkä kaupalliset kustantajat ole julkaisseet mitallista runoa 50-luvun jälkeen.

Tämän blogin aloittamiseen vaikutti olennaisesti se, että julkaisemattomat laululyriikan tekstini, joista monia pidän yhtä hyvinä kuin levytettyjä sanoituksiani, näyttivät jäävän kokonaan julkaisematta, jos odotan niiden mahdollista levyttämistä. Olen tehnyt paljon työtä monen tekstin kanssa (lähinnä pään sisällä säkeitä hioen), enkä halunnut, että ne jäisivät ikuisiksi ajoiksi pöytälaatikon pimentoon. Netti on sopiva keino antaa tällaisille töille jonkinlainen julkisuus ja elämä - vaikkapa vain virtuaalinen.

Blogissa julkaistavat tekstit ovat normaalin tekijäoikeuskäytännön alaisia. Jos joku haluaa käyttää tekstejä kaupallisiin tarkoituksiin, joko säveltämisen pohjana tai julkisissa esityksissä, pyydän ottamaan yhteyttä minuun: heikkikerkela (at) gmail.com.