Varro vielä lauttamies

Varro vielä lauttamies

ajan lyhyen,

kun kesä kaunein täällä on

ja meri kukkien.

Metsän linnut laulavat 

ja lehdot heläjää,

koko luonto synnyttää nyt

uutta elämää.

Varro vielä lauttamies

pienen hetkisen,

kun syksyn viimat puhaltavat

puita riisuen.

Kurkiaurat maiden yllä

lipuu verkalleen,

korahtavat kutsut soivat

syksyyn viimeiseen.

Varro vielä lauttamies

yhden tuokion,

kun talven pimeys piirittää

ja lumi maassa on.

Aamusella tiainen taas

ruutuun rapistaa,

se etsii hengen pitimiksi

suuhunpantavaa.

Varro vielä lauttamies

hetken viimeisen,

kun kevät saapuu kohisten,

ja purot täyttäen.

Kaikki eivät jaksaneet

uuteen elämään.

Nyt lauttasi voi lähteä,

vie minut mennessään.

Nyt lauttasi voi lähteä,

vie minut mennessään.

……..

Olen kirjoittanut ensimmäisen version tästä runosta toukokuussa 2005. Lähtökohta oli henkilökohtainen: isäni oli kuollut noin vuotta aikaisemmin. Runon aiheena ei ole kuitenkaan vain kuolema vaan myös elämänhalu. Vaikeasti sairaat ihmiset, joiden loppu on jo lähellä, takertuvat miltei viimeiseen asti elämään ja kotiin palaamisen mahdollisuuteen. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin käänne: ihminen tekee sovinnon elämän ja kuoleman kanssa.

Matkalainen

Oli varhainen aamu, kun puutarhaan

tulin muistellen mennyttä kesää,

vaan en löytänyt tuttua sirkuttajaa,

joka pihaamme rakensi pesää;

kanssa puolison ruokki se poikasiaan,

kunnes saattoivat lapsensa maailmaan.

Nyt on poistunut itsekin matkalainen

taakse maiden ja merien.

Täällä pakkanen öisin jo vierailee

ja ruohikot kuuralla peittää.

Talven aavistus kylmyyttä henkäilee

ja hämärän maan ylle heittää.

Pian saapuu myös jäärouva kruunussaan,

lumin peittelee kuolleen, hyljätyn maan,

ja jäisillä kalvoilla ympäröi puut,

ja vaientaa lintujen suut.

Siksi lähtivät siivekkäät kulkemaan

taas syksyistä muuttajan matkaa,

jossa väsymys lintua ahdistaa,

yli aavan kun täytyisi jatkaa.

On lepokin kuoleman mahdollisuus,

joka pensaassa vaaniiko vainooja uus,

ehkä pöllö tai kissa tai harakka vain

tiellä ikuisten vaeltajain.

Mutta öisin ne nousevat siivilleen

kohti taivaita, tähtien rataa.

Ne tietävät pimeyden turvakseen,

alla maapallo verkalleen mataa.

Siellä ihmisten kylät on kirkkoineen

ja kaupungit kaikkine valoineen.

Vain linnut on vapaita kulkemaan

yli huolien täyttämän maan.

Ne lentävät yksin tai parvittain,

aina löytävät reittinsä kyllä,

joku ääntelee kutsua ajoittain,

on avaruus kaikkien yllä.

Ne kuulevat tähtien sinfoniaa

ja sfäärien laulua lumoavaa.

Ne tuntevat maapallon pienuuden

ja elämän haurauden.

Siellä kulkee myös tuttuni matkalainen,

missä emonsa lensivät ennen,

yli Euroopan maiden ja kaupunkien,

ne tuntee se tullen ja mennen.

Kun Saharan aavikon ylittää,

on kaukana pakkanen, lumi ja jää,

ja edessä Afrikka aarteineen

ja kaikkine hyönteisineen.

Vaan kevät kun pohjoiseen palaa taas,

hento vihreys kun oksia peittää,

kun aamulla tulen taas puutarhaan,

tuttu laulaja terveiset heittää.

Se on palannut pitkältä matkaltaan,

ehkä joutunut kovia kokemaan,

mutta täällä se on,

ja se laulaa!

….

Julkaisen välillä aivan tuoreen runon kaikkien takavuosina kirjoitettujen tekstien ohessa. Noin vuosi sitten aloin kehitellä teemaa muuttolintujen matkasta öisellä taivaalla. Lähtökohta oli mielikuva pimeydessä lentävistä linnuista, joiden päällä ovat tähdet ja avaruus, alla kylät ja kaupungit, ja matkan päämääränä on useilla hyönteissyöjälinnuilla Afrikka. Lintujen muutto on kiehtova aihe jo sinänsä ja runossa siihen voi liittää ihmisen elämää sivuavia vertauskuvallisia teemoja.

Kirjoitin aiheesta joitakin säkeitä viime vuoden keväällä ja uudelleen tämän vuoden alussa, mutta runo ei ottanut syntyäkseen. Vasta viime kuussa pääsin kunnolla alkuun, kun otin työn pohjaksi aiempaa laajemman ja monimuotoisemman säkeistörakenteen.