Laululyriikka runoutena – muodon ylittäminen sitä rikkomatta

Kaikki runous on ollut alkujaan ”laululyriikkaa”. Tuhansien ja kymmenien tuhansien vuosien ajan ruonoja esitettiin laulamalla ja yleensä myös säestettynä. Runonlaulu yhdistyi monesti tanssiin ja usein se oli osa maagista tai uskonnollista rituaalia. Laulamalla ja kanteleen säestyksellä esitetty muinaissuomalainen kansanrunous ei siten ollut esitystavaltaan mitenkään poikkeuksellista.

Kirjoitustaidon synty loi mahdollisuuden uudenlaiselle runolle, joka ei välittynyt puheen ja laulun vaan kirjoitetun sanan kautta. Kiinan ja Japanin klassinen runous alkoi jo varhain kehittyä tähän suuntaan. Euroopan runoutta hallitsi kuitenkin vielä pitkään laululyriikka. Uudet runouden muotoratkaisut, kuten 500-luvulla kirkkolaulun välineeksi syntynyt loppusointu, olivat kiinteä osa laulettua runoa.

Uuden ajan Euroopassa vakiintuivat laulullisen lyriikan apuvälineeksi ja mittatikuksi niin kutsutut runomitat (jambi, trokee, daktyyli jne). Runomitat ovat malleja siitä, kuinka rytmillisesti ja soinnillisesti toimivaa laulullista lyriikkaa tulisi kirjoittaa. Myös kokonaisen runon muodolle kehitettiin kiinteitä mallikaavoja, kuten yksityiskohdissaankin varsin rajoittava sonettimuoto.

Runomittoja seuraava laulullinen ilmaisu hallitsi eurooppalaista runoutta vielä kauan kirjapainon ja runokirjan syntymisen jälkeenkin. Tämä säilytti kiinteän yhteyden musiikin ja runon välillä. Klassisen musiikin tunnetuimmat liedit ovat syntyneet siten, että Goethe, Schiller, Heine tai joku muu runoilija kirjoitti runon, joka ilmestyi painettuna ja päätyi sävellettäväksi vasta ilmestymisen jälkeen. Kansanlaulun puolella jatkui toki ”säveltäjä-sanoittaja” perinne, eli kukaan ei tiennyt tarkkaan milloin ja missä järjestyksessä teksti ja melodia olivat syntyneet.

Runouden ja musiikin suhde kuitenkin muuttui perustavalla tavalla 1900-luvun alkupuolella, kun moderni runoilmaisu syrjäytti perinteisen mitallisen runouden. Modernistinen vallankumous merkitsi runon vapautumista mittasääntöjen asettamista kahleista. Uudessa vapaamittaisessa runoudessa tavoiteltiin puheen rytmiä runomittojen määrittämien säännöllisten rytmikuvioiden sijaan. Myös vanahan runouden arvostama soinnillisuus ja äännemaalailu (suomalaisten modernistien inhoama ”unnuttelu”) saivat väistyä. Keskeisiksi tulivat runokuvat mielikuvina sekä mittasäännöistä vapautuneen ilmaisun avaamat uudet esteettiset ja kielelliset mahdollisuudet.

Modernistinen kumous runoudessa oli kielen ja kirjallisuuden kannalta välttämätön, sillä vanha mitallinen taiderunous oli ajautunut umpikujaan, jossa uudistumien ei ollut mahdollista muutoin kuin perusteita järkyttämällä. Mutta modernismi katkaisi myös runon vuosituhantisen kytkennän lauluun tai ainakin se ohensi sitä ratkaisevalla tavalla. Eino Leino oli kutsunut runoissa itseään laulajaksi, vaikka hän ei tiettävästi osannutkaan laulaa. Uuden polven runoilijat eivät halunneet mistään hinnasta olla laulajia, vaikka jotkut olisivat ehkä laulaa osanneetkin.

Laulullisen lyriikan tarve ei kuitenkaan hävinnyt minnekään. Päinvastoin se kasvoi entisestään modernin musiikkiteollisuuden ja uuden nuorisokulttuurin kehittyessä. Kansan enemmistön oli myös vaikea hyväksyä modernia vapaamittaista runoa ”oikeaksi” runoksi. Kun tämä viimein eteni - Suomessa Tommy Tabermanin ja Heli Laaksosen kaltaisten kansanomaistajien avulla - vetäytyivät monet avantgardistit ja taiteilijat yhä elitistisempiin ilmaisumuotoihin.

Sodan jälkeistä aikaa leimasi Suomessa jyrkkä vastakkaisuus taiderunon ja laulusanoituksen välillä. Sanoittajat jatkoivat käytännössä mitallisen runouden perinnettä, mutta heidät suljettiin runouden ja taiteen rajojen ulkopuolelle. Rajojen rikkomista paheksuttiin julkisesti, kuten Saarikoski kommentoidessaan Arto Mellerin ratkaisua ottaa ”70-luvun nuori runo” teokseen mukaan Juicen, Nurmion ja muiden uusimpien tekijöiden laulutekstejä. ”Iskelmäsiirapista” tuli samoihin aikoihin tärkein esimerkki huonosta kielenkäytöstä hyvän kielenkäytön oppikirjoihin – osin aivan aiheellisestikin.

Suhtautuminen laululyriikkaan on nyttemmin muuttunut aiempaa positiivisemmaksi myös kulttuurieliitin keskuudessa. Tämän taustalla ovat mm. postmodernistiset taidenäkemykset sekä viihdeteollisuuden vaikutusvallan jatkuva kasvu. Kansainvälisesti muutoksen näkyvin esimerkki oli Bob Dylanin saama Nobelin kirjallisuuspalkinto.

Suurin osa laulujen sanoituksista on edelleen ”käyttölyriikkaa”. Sitä kirjoitetaan vailla suurempia taiteellisia ambitiota tai pyrkimystä kieltä uudistavien persoonallisten ilmaisujen kehittämiseen. Laulu vaatii yleisesti suhteellisen yksinkertaisia runokuvia. Niiden on tultava ymmärretyksi saman aikaisesti kun ne kuullaan. Populaarimusiikissa, jossa tavoitellaan suuria yleisömääriä, ei voida juurikaan tinkiä yksinkertaisuuden vaatimuksesta. Tämä ohjaa sanoittajan helposti kliseisiin ilmaisuihin, jotka ovat vakiintuneet kielenkäytön kuluneiksi itsestäänselvyyksiksi.

Sanoittajaa sitovat myös monet teknisluontoiset vaatimukset, jotka tulevat tekstin ja musiikin yhdistämisestä. Klassisessa runossa yhteyttä musiikkiin ylläpiti runomittojen ja soinnutuskuvioiden seuraaminen. Tämä ei ollut orjallista kaavan kopioimista vaan parhaimmillaan luovaa ja innovatiivista soveltamista, joka nojasi enemmänkin ”kuuloon” kuin metriikan sääntöjen yksityiskohtaiseen noudattamiseen. Runomitat ovat jatkuvasti monen sanoittajan käyttämiä apuvälineitä, mutta ne eivät tarjoa muuta kuin viitteellisen mallin siitä, millaista rytmillisesti ja soinnillisesti onnistunut laululyriikka voisi olla.

Tämän päivän sanoittajaa sitovat myös tiukat aiheeseen liittyvät rajoitukset, ainakin jos hän pyrkii saamaan teoksilleen laajan yleisön. Suurin osa populaarimusiikin lauluista käsittelee tunnetuksi yhtä teemaa: rakkautta. Rakkaus on toki tärkeä asia ihmiselämässä ja on ymmärrettävää, että kansa haluaa kuunnella yhä uusia aihetta käsitteleviä lauluja. Mutta sanoittajan kohdalla tulee ongelmaksi löytää tuoreita ja omaperäisiä ilmaisuja asioille, joista on kirjoitettu loputon määrä eri versioita ja muunnelmia. Kuinka sanoa uudella, persoonallisella ja iskevällä tavalla: ”minä rakastan sinua” tai ”miksi minut hylkäsit”? Nämä ovat vaikeita ongelmia, mistä jokainen voi vakuuttua kuuntelemalla tarkalla korvalla tyypillisiä populaarimusiikin sanoituksia ja etenkin niitä, joista ei koskaan tullut suuria hittejä.

Runokuvien yksinkertaisuuden vaatimus, musiikkikytkennästä johtuvat muotoa koskevat vaatimukset ja usein myös "sallittujen" aihealueiden kapeus rajoittavat sanoittajien ruonoilmaisua paljon enemmän kuin muita runojen kirjoittajia. Olisi kuitenkin väärin luulla, että ihmiset haluavat kuulla laulujen sanoituksissa vain tympeitä kliseitä sekä kuluneita ja arvattavia loppusointuja. Yleisö toivoo lauluja, jotka se ymmärtää, jotka puhuttelevat sitä ja joihin se voi samaistua, mutta samalla se odottaa kuulevansa myös runoa: tuoreita ilmaisuja sekä kielen tasolla toimivia omaperäisiä soinnillisia ja rytmillisiä ratkaisuja. 

Tunnetuimmat yleisön rakastamat laululyyrikot ovat juuri niitä, jotka ovat pystyneet ylittämään muodon sitä rikkomatta – mitä Raymond Chandler piti jokaisen kunnianhimoisen viihdekirjailijan tavoitteena. He ovat pystyneet kirjoittamaan tekstiä, joka taipuu sekä lauluksi että jatkaa runouden parhaita perinteitä.