Surmanajaja
 
On syksy-yössä yksinäisen helppo vaeltaa,
kun kuljet pitkin metsätietä halki oudon maan.
Et pelkää puiden varjoja, et tuulen huminaa,
pimeys niin kuin unen seitti kaiken verhoaa.
 
Vaan jotakin sä pelkäät,
pelkäät kuitenkin,
pelkäät jossain lähestyvää
surmanajajaa.
 
Se ajaja on jättiläinen, harmaa, muodoton
ja kaasupolkimella jalka aivan tunnoton.
Hän tuntee täällä kaikki tiet ja mutkat, harjanteet,
ei eteen joutuneista ole monet selvinneet.
 
Sun täytyy tieltä väistää,
väistää nopeaan,
väistää jostain ilmestyvää
surmanajajaa.
 
Et elämääsi nuorta saa
turhaan kadottaa,
sun täytyy tieltä väistää
surmanajajaa.
 
Kun joskus päivänvalossa käyt kadun vilinään,
voit ehkä nähdä takaapäin sen harmaantuneen pään.
Taas ajaja on liikkeellä, hän etsii ainiaan
ja jokaisen on vuorollansa vievä mukanaan.
 
Et saa sä luokse rientää,
et olkaa koskettaa,
et saa sä puhutella
surmanajajaa.
 
Et elämääsi nuorta saa
turhaan kadottaa,
sun täytyy tieltä väistää
surmanajajaa.
 
……………
Tämän kauhuromanttisen tekstin olen kirjoittanut tammikuussa 2012. Lähtökohta oli muistikuva syksyisestä iltakävelystä maaseudulla, jossa ei ole kaupunkien valosaastetta eikä mitään muutakaan valaisevaa. Jos taivaskin sattuu olemaan pilvessä eikä mukana ole lamppua, huomaa metsätaipaleella olevansa täysin pimeässä. Tästä syntyy erikoislaatuinen tunnelma: salaperäinen, mystinen ja hieman pelottava.
 
Olen tehnyt tekstiin myöhemmin joitakin muutoksia, viimeiset tätä julkaisua varten. Runosta on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio.