Unen saari

On unelmasi särkyneet ja tuskaa tunnet nyt

ja lasiavain haaveisiin on rikki helissyt.

Vaan et ole ensimmäinen, joka rakastaa,

ilman että vastaan mitään rakkautta saa.

Päivät menee, päivät tulee, tuovat helpompaa.

Unen syliin pehmeään voit viimein nukahtaa.

Unen saaren rannoilla on hieta keveää.

Unen tuuli väreilyttää vettä välkkyvää.

On ylpeyttäsi loukattu ja toiveet tallattu

ja kaikki työsi tulokset on maahan manattu.

Vaan et ole ensimmäinen, joka nähdä saa,

kuinka hymyn kauniin alta kylmyys pilkahtaa.

Päivät menee, päivät tulee, tuovat helpompaa.

Unen syliin pehmeään voit viimein nukahtaa.

Unen saaren rannoilla on hieta keveää.

Unen tuuli väreilyttää vettä välkkyvää.

Sä toivoit, että voisit elää vielä kesän tään,

vaikka tauti tuskallinen vaatii lähtemään.

Vaan et ole ensimmäinen, joka kutsun saa,

ennen kuin hän haluaisi kaiken luovuttaa.

Päivät menee, päivät tulee, tuovat helpompaa.

Unen syliin pehmeään voit viimein nukahtaa.

Unen saaren rannoilla on hieta keveää.

Unen tuuli väreilyttää vettä välkkyvää.

Lokki ainut yksinäinen aavaa vaeltaa.

horisonttiin autereiseen viimein katoaa.

…..

Olen kirjoittanut tämän melankolisen ja hieman eskapistisen tekstin alun perin marraskuussa 2005. Vuonna 2012 kirjoitin siitä uudistetun version. Tätä blogijulkaisua valmistellessani muokkasin tekstiä jälleen ja palasin monin osin alkuperäiseen versioon.

Onnen lempilapsi

Tyttöni mun jätti vuoksi

jonkin hulttion.

Mitäs tuosta, toivon että

heillä onni on.

Rakkaus on sairaus, joka

lähtee aikanaan.

Muistot kuolee, tilalle kai

jotain uutta saan.

Enhän onnen lempilapsi

tainnut ollakaan.

Vaan en sitä hautaan asti

suostu suremaan.

Ei päivä paista risukasaan

koskaan milloinkaan.

Vaan risuista saa polttopuuta

köyhän valkeaan.

Pomo sanoi liian vähän

täällä touhutaan.

Tuottavuutesi ei riitä

meille alkuunkaan.

Kevätpäivä kirkkain oli,

ulos kävelin.

Peippo lauloi: vapaa olet

kevään sävelin.

Enhän onnen lempilapsi

tainnut ollakaan.

Vaan en sitä hautaan asti

suostu suremaan.

Ei päivä paista risukasaan

koskaan milloinkaan.

Vaan risuista saa polttopuuta

köyhän valkeaan.

Kerran saapui luokseni

se viime saattomies.

Moitti liian veltoksi:

hoida itse ties.

No jos en kelpaa maailmalle,

enkä manalaan,

lähden tästä karaoke-

baariin laulamaan.

Enhän onnen lempilapsi

tainnut ollakaan.

Vaan en sitä hautaan asti

suostu suremaan.

Ei päivä paista risukasaan

koskaan milloinkaan.

Vaan risuista saa polttopuuta

köyhän valkeaan.

……

Onnen lempilapsi olisi lauluksi sävellettynä kai jonkinlainen kupletti. Teksti on kirjoitettu useissa jaksoissa vuosina 2013-2017. Viimeiset muutokset olen tehnyt tätä blogia varten.

Mustasukkaisuus

Vain kissa syyttäen mun vastaan ottaa,

on raukka kauan ollut nälissään.

Mut rakkaimpani kokonaan on poissa

ja vaatekaappi seisoo tyhjillään.

Ei baaritiski lohdutusta anna,

en löydä ketään, joka ymmärtää,

ja pahinta on viimein sekin myöntää:

en ymmärtää voi aina itsekään.

Hän sanoi, ettei enää jaksa kestää

mun mustasukkaisuutta pimeää,

ja että tarvitsen mä apuun jonkun,

joka näistä jotain ymmärtää.

Voi miksi, miksi kaikki lähtee,

mun miksi onni aina sivuuttaa.

En tahtonut mä muuta koskaan,

kuin että mua joku rakastaa.

Nyt kissa kylläinen on matollansa,

se maailman läpi kulkee omillaan.

Vain ihminen on täällä toisten orja

ja hyväksyntää kerjää polvillaan.

Hän sanoi, ettei enää jaksa kestää

mun mustasukkaisuutta pimeää,

ja että tarvitsen mä apuun jonkun,

joka näistä jotain ymmärtää.

Voi miksi, miksi kaikki lähtee,

mun miksi onni aina sivuuttaa.

En tahtonut mä muuta koskaan,

kuin että mua joku rakastaa.

….

Tämä synkkä teksti kertoo synkästä asiasta, sairaalloisesta mustasukkaisuudesta, johon liittyy usein myös parisuhdeväkivaltaa. Olen kirjoittanut alkuperäisen version kesällä 2008. Muutoksia olen tehnyt 2014 ja nyt julkaisemista valmistellessani.

Pekka ja prinsessa

Syksy tuli tuulineen,

talvi heitti luntaan.

Mökissänsä Pekka-poika

katsoi mieliuntaan.

Siinä paljon tapahtuu

ja paljon sataa lunta.

Pekka prinsessansa saa

ja hänet valtakunta.

Noidat sekä peikot kaikki

lähtee sukkelasti,

kun Pekka pistää tuulemaan

ja iskee napakasti.

Prinsessalla kultakutrit,

silmälaudat hopeaa,

Pekka-poika loruillansa

nauramaan sen opettaa.

Häitä sitten vietetään, ne

monta päivää kestävät.

Häiden jälkeen juhlavieraat

kalossejaan etsivät.

Pekka tuosta tuumailemaan:

kelpaa täällä asua,

kullan kanssa rakastella,

kasvatella masua.

Enpä tästä unestani

herätä nyt aiokaan,

vaikka peikot kuinka mylvii,

noidat tekee taikojaan.

….

Tämä pieni runo on jonkinlainen satuparodia. Olen aloittanut sen toukokuussa 2009 ja tehnyt myöhemmin pariin otteeseen täydennyksiä ja muutoksia.

Tuntemattoman laulu

Kadun tungoksessa kosketuksen tunsin selässäin,

käännyin ympäri ja onnelliset silmät siinä näin.

Nainen sekoittanut oli minut toiseen ihmiseen,

pyysi anteeksi ja poistui sekaan katuliikenteen.

Nainen tuntematon onni katseessaan,

sun hymys muisto säilyy missä kuljetkaan.

Sen miehen, jota etsit, löysitkö sä sen,

vai kadotitko nuoruutesi rakkauden.

Jos sen miehen löysit, löysitkö myös onnen kestävän,

vai saitko nähdä haaveittesi aivan pettävän.

Jos se mies hän olikin vain heikko kurja juomari,

taikka itsekäs ja häijy narsisti ja tyranni.

Tai ehkä oli mies hän mitä parhain mutta vaan,

sun rakkautesi särkyi, kuoli ilman aikojaan.

Niin te ystävinä erositte - niinhän sanottiin,

kun kauneimmatkin muistot hiljaa maahan haudattiin.

Nainen tuntematon onni katseessaan,

sun hymys muisto säilyy missä kuljetkaan.

Sen miehen, jota etsit, löysitkö sä sen,

vai kadotitko nuoruutesi rakkauden.

Vielä kuljetko sä kaupungilla rakkauttasi etsien?

Ehkä tapaamme ja hymyn näen takaa vuosien.

Nainen tuntematon onni katseessaan,

sun hymys muisto säilyy missä kuljetkaan.

Sen miehen, jota etsit, löysitkö sä sen,

vai kadotitko nuoruutesi rakkauden.

------

Tällekin tekstille on selvä esikuva ja virike: ranskalaisen Jacques Prévertin runo Barbara (useita suomennoksia, mm. Aale Tynni). Runon pohjalta on tehty Joseph Kosman säveltämä tunnettu chanson. Tästä on myös suomenkielinen versio Muistatahan Barbara, jonka ovat levyttäneet ainakin Arja Saijonmaa ja Tango Orkesteri Unto solistina Maria Kalaniemi.

Prévertin runossa kerrottu tarina on aika erikoinen. Mies näkee kadulla tuntemattoman rakastuneen naisen, joka rientää halaamaan rakastamaansa miestä. Naisen olemus vaikuttaa runoilijaan niin syvästi, että hän kirjoittaa tälle Barbaraksi nimittämälleen naiselle runon. Tapahtuma on sattunut Brestissä ennen sotaa. Runoilija kysyy sodan jälkeen kirjoitetun runon lopussa, mitä näille ihmisille on tapahtunut, selvisivätkö he hengissä sodasta ja pommituksista.

Olen tässä tekstissä hyödyntänyt soveltaen tätä asetelmaa. Mies tapaa kadulla rakastuneen naisen. Nainen erehtyy luulemaan kertojaa takaapäin rakastamakseen mieheksi, jolloin kertoja näkee ikään kuin varkain naisen onnelliset kasvot. Runossa pohditaan, mitä tälle naiselle on tapahtunut. Sodan teemaa tähän ei ollut luontevaa tuoda, joten oli keskityttävä ihmissuhteisiin.

Jäähyväiset

Talvi tänne saapui

pimeys valon voitti

tulit mua viime kerran tervehtimään

Älä itke suotta

kuivaa kyyneleesi

kukin joutuu vuorollaan täältä lähtemään

Pilvivaunut vyöryy

halki taivaankannen

edessäni aukeaa taival varjoton

Mun on määrä mennä

sun on määrä jäädä

kukaan ei voi tietää kumman parempi on

Kaikki vuoden kierrot

joita katselimme

niitä en voi sielustani hävittää

ei se täysin kuollut

joka ylös nousee

joka aina keväisin käy uuteen elämään

Kerran tänne palaan

tulen sua vastaan

edessäs kun aukeaa taival varjoton

Sun on määrä mennä

mun on määrä jäädä

kukaan ei voi tietää kumman parempi on

…….

Tämän marraskuussa 2010 kirjoitetun runon tausta on kovasti korkeakulttuurinen. Luin vuosia sitten jostain filosofi Sokrateen viimeiset sanat ennen hänen teloitustaan (pakotettua itsemurhaa). Niissä oli jotain niin ylpeää ja viisasta, että ne jäivät pysyvästi mieleeni: ” Nyt on jo aika lähteä, minun kuolemaan ja teidän jatkamaan elämää. Kumman osa on parempi, sen tietää yksin jumala”.

Tämä runon lähtökohta oli noissa Sokrateen jäähyväissanoissa. Runo ei kerro kuitenkaan Sokrateesta, vaan yleisemmin ihmisen elämästä ja kuolemasta.

Kotikylä

On myöhäissyksy saapunut jo

kylään hiljaiseen,

kun vaha nainen yksin kulkee

tietä verkalleen.

Hän tahtoo vielä kerran nähdä

lapsuusmaiseman;

sen maalaistalot, pellot, metsät,

järven ulapan.

On tuossa vanha pallokenttä,

jossa leikittiin.

Sen takaa näkyy mäki, jossa

kelkoin laskettiin.

Ja tuossa lahden poukamassa

uitiin kesäisin,

kun tuulet oli lämpimät ja

suvi suloisin.

Ja vaikka suru, köyhyys saattoi

joskus ahdistaa,

niin aina oli joku johon

luottaa uskaltaa.

Sen kylän lapset kulkivat

aina yhdessä,

niin oppivat he kuinka pitää

päänsä pystyssä.

Tuon pellon takaa maantie kulkee

kuten silloinkin.

Niin moni lähti palaamatta

koskaan takaisin.

Vain kesäisin he joskus saapui

kylää katsomaan.

Mut monet sotaan lähteneet ei

tulleet milloinkaan.

Vaan kaikki, jotka lähtivät ja

kaikki kaatuneet,

he vanhan naisen muistoihin on

tänään palanneet.

He leikkivät ja meluavat

kuten silloinkin

ja poutapilvet kylän päällä

kulkee hitaammin.

Ja vaikka suru, köyhyys saattoi

joskus ahdistaa

niin aina oli joku johon

luottaa uskaltaa

Sen kylän lapset kulkivat

aina yhdessä

niin oppivat he kuinka pitää

päänsä pystyssä

…………..

Kotikylä sai virikkeen, kun juttelin äitini kanssa hänen lapsuudestaan. Äiti kertoi, kuinka hänen kotikylässään oli todella paljon lapsia: ”Tarvolassa ei kenenkään tarvinnut olla yksin”. Tuo toteamus jäi mieleeni ja kirjoitin sen pohjalta myöhemmin tämän runon. Yritän kertoa siinä jotain yleisempää sen sukupolven elämästä, johon vanhempani kuuluivat. Teksti on kirjoitettu kesäkuussa 2013.