Syksy

Hiljaa sataa keltalehdet metsän varjoihin,

kesä josta unta näin ei tule takaisin.

Ei se tuonut onnen aikaa talveen jatkuvaa,

lämmön toi vaan kylmän jätti kuten ennenkin.

Vaan syksy sittenkin

on aika ihanin,

kun luonnon suuri maalari

tään metsän väreihin

käytti kaiken taitonsa

ja koko paletin.

Ei turhaa tavoittaa

nyt mahda kannattaa.

Tuokoon mitä tuokin

aika tulleessaan.

Kesät tulee, kesät menee, haaveet harvenee,

menneen suven lehdet kuolee, maahan varisee.

Syksy vain on ikuinen, se saapuu ajallaan,

juhlan jäljet peittelee se multaan maatuvaan.

Ja syksy sittenkin

on aika ihanin,

kun luonnon suuri maalari

tään metsän väreihin

käytti kaiken taitonsa

ja koko paletin.

Ei turhaa tavoittaa

nyt mahda kannattaa.

Tuokoon mitä tuokin

aika tulleessaan.

…………..

Tässä taas yksi runo luonnosta ja vuodenaikojen vaihtumisesta. Kirjoitin siitä alkua lokakuussa 2006, kun katselin lehtien varisemista syksyisessä metsässä. Suurin osa tekstistä syntyi kolme vuotta myöhemmin. Pieniä muutoksia tein myös tätä julkaisua varten.

Elämä on mutkikas projekti

Mikä merkillinen tämä rakkaus on,

joka kaikissa lauluissa soi.

Liekö keksintö vain viihdeosaston,

kuinka ilmaan se haihtua voi.

Meille kehityspolku oli paaluttu

eloon varmaan ja seesteiseen.

Parhaat piirustukset oli valittu

taloon mankelihuoneineen.

Mutta elämä on mutkikas projekti,

se helpolla päästä sua ei.

Hetken luulit et ratkaisu siinteli,

niin tuuli jo unelmat vei.

Rotukoiraa oikeaa etsittiin,

auto vaihdettais uudempaan.

Lomamatkasta Pariisiin puhuttiin,

lapset hankittais aikanaan.

Mitä tarkoittaa, ettei voi rakastaa,

eikä haaveita enää jakaa.

Mitkä entsyymit pään noin sekaisin saa,

kaikki entinen maassa nyt makaa.

On elämä niin mutkikas projekti,

se helpolla päästä sua ei.

Hetken luulit et ratkaisu siinteli,

niin tuuli jo unelmat vei.

On elämä niin vaikea projekti,

se helpolla päästä sua ei.

Hetken luulit et ratkaisu siinteli,

niin tuuli jo haaveesi vei.

….

Olen kirjoittanut tämä onnettomasti päättyneestä rakkaudesta kertovan runon lokakuussa 2005. Heinäkuussa 2012 tein siihen muutoksia ja pieniä muutoksia tein myös nyt tätä julkistamista varten.

Yö on pehmyt

Yö on pehmyt, ihmeellinen,

kuu on kultaa, hopeaa.

Yllä päämme taivaan tähdet

ikuisuutta heijastaa.

Sukupolvet tiensä kulkee,

avaruus on paikallaan.

Joskus täällä ihmislapsi

kokee onnen omanaan.

Tänä yönä rakkaimpani
saavuit viimein luokseni.

Tänään tunsin rinnassani,

kuinka toivo heräsi,

toivo siitä, että meille

tähdet aina hymyilee,

metsät tummat yössä huokaa,

viljapellot aaltoilee.

Yö on pehmyt, valon sini

järven laineet hopeoi.

Kuutamossa joku soutaa,

itsekseen hän unelmoi.

Linnunrata päällään kaartuu,

tähdet kulkee radoillaan.

Joskus täällä ihmislapsi

kokee onnen omanaan.

Tänä yönä rakkaimpani

saavuit viimein luokseni.

Tänään tunsin rinnassani,

kuinka toivo heräsi,

toivo siitä, että meille

tähdet aina hymyilee,

metsät tummat yössä huokaa,

viljapellot aaltoilee.

…………..

Olen kirjoittanut tämän myöhäiskesää ja rakastuneen ihmisen tuntoja kuvaavan runotekstin kesällä 2011. Seuraavan vuoden elokuussa tein siihen olennaisia muutoksia. Nyt julkistava teksti on peräsin tuolta ajalta.

Heinäkuu

Vihreä on metsän seinä,

välkkyy ovi hopeinen.
Niiaa kaunis kesäheinä

alla tuulen henkäyksen.

Horsmankukkain hento puna

polun vartta reunustaa,

angervoista noiduttuna

raskas tuoksu kohoaa.

Pieni peippo kulkijalle

takoo trillin kirkkahan,

tehnyt on se oksan alle

pesän aivan matalan.

Niin täytenä on maa

ei pilven hattaraa,
kun keskikesän kukkaparvet niityt valloittaa.
Ja tuuli lämpöinen,

sen kantaa lupauksen:

on elämämme sentään ollut vaivan arvoinen.

Nyt heinäkuu sen saa

taas meille todistaa:

niin kauan kuin on elämää, voit onnen omistaa.

Kankaan poikki polku johtaa

tummaan korpikuusikkoon.

Metsäkukat hennot hohtaa

nauraen kesän aurinkoon.

Lampi puiden takaa väikkyy

mustana kuin sadussa.

Pienen pienet aallot läikkyy

rantaheinän juuressa.

Metsän syliin tahdon jäädä

varjoon honkain holviston.

Ei se torju, ei se häädä

metsän väki nuhteeton.

Niin täytenä on maa

ei pilven hattaraa,

kun keskikesän kukkaparvet niityt valloittaa.
Ja tuuli lämpöinen,

sen kantaa lupauksen:

on elämämme sentään ollut vaivan arvoinen.

Nyt heinäkuu sen saa

taas meille todistaa:

niin kauan kuin on elämää, voit onnen omistaa.

……

Lokakuussa 2012 tein ensimmäisen version tästä runosta kokoamalla ja muokkaamalla aiemmin kirjoittamiani katkelmia, joissa tulkitsin kesäisiä tuntoja. Nyt julkaistavaa versiota varten tein runsaasti uudelleenmuokkausta.

Palaa pääskyt pitkäsiivet

Peittyi taakse pilviverhon

taivas sininen

muttei lakkaa hetkeksikään

laulu lintujen

Kaikki luodut tavoittelee

lemmen osuuttaan

kesän kauniin palatessa

koko loistossaan

Palaa pääskyt pitkäsiivet, palaa perhoset

ei palaa onneen osattoman haaveet utuiset

Palaa tuomi kukkalatva valkohehkussaan

ei palaa rakkaus menneen kesän

ei palaa milloinkaan

Nuoret kulkee käsityksin

unta nähden vain

Kerran kesän koittaessa

lemmen osan sain

Kului viikot, rakentuivat

haaveen asunnot

Talven tullen jäljelle jäi

kylmät rauniot

Palaa laulu lehtoihin ja palaa välke veen

ei palaa toivo toivottoman mieleen tuskaiseen

Palaa niityn kukkatarhat väriloistossaan

ei palaa rakkaus menneen kesän

ei palaa milloinkaan

Palaa pääskyt pitkäsiivet, palaa perhoset

ei palaa onneen osattoman haaveet utuiset

Palaa tuomi kukkalatva valkohehkussaan

ei palaa rakkaus menneen kesän

ei palaa milloinkaan

….

Merkintöjeni mukaan tämä kesästä ja onnettomasta rakkaudesta kertova teksti on kirjoitettu 17.2.2006. En ole tehnyt siihen myöhemmin muutoksia.

Niittykukkien lumottu meri

Oma kultani oikein kai tulkitsin

sinun katsettas kysyvää, syvää.

Sisimmässäsi meille sä toivothan

pitkää elämää yhteistä, hyvää.

Jospa mentäisiin kesällä naimisiin,

rantaniityllä liittoa juhlittaisiin,

miltei kaikille kutsuja lähetetään,

sillä kerran vain häitämme vietetään.

Meidän häissämme kauniisti soittelee

laululintujen orkesteri.

Joukoin tuhansin tanssissa keinahtelee

niittykukkien lumottu meri.

Ja me liitymme joukkoon juhlivaan;

koko luonto ja taivas ne tanssivat vaan,

sillä kesä on kaunein vain hetkisen,

sen me vietämme häitämme juhlien.

Mitä siitä, jos jotkut vain nauravat

näitä köyhien karkeloita.

Mitä siitä, jos kaikki ei saapuisikaan,

aina riittäähän tulijoita.

Katso saapuuhan tuolla jo peipponen,

hännystakissaan tulee myös pääskynen,

tulee harakka, saapuu jo varpunen,

sekä viileä kaunotar kyyhkynen.

Meidän häissämme kauniisti soittelee

laululintujen orkesteri.

Joukoin tuhansin tanssissa keinahtelee

niittykukkien lumottu meri.

Ja me liitymme joukkoon juhlivaan;

koko luonto ja taivas ne tanssivat vaan,

sillä kesä on kaunein vain hetkisen,

sen me vietämme häitämme juhlien.

…….

Tämä ”häävalssi” on kirjoitettu useissa jaksoissa vuosien 2012-2018 aikana. Viimeiset muutokset tein tätä julkaisua varten. En muista tarkasti, miten teksti sai alkunsa. Joka tapauksessa, siinä on vaikutteita parin vanhemman polven runoilijan, Aaro Hellaakosken ja Mikko Kilven, runoista.

Linnunpesä (kehtolaulu)

Äidin oman kullan hiuksiin

lintu teki pesän,

liverteli, sirkutteli,

lauloi koko kesän.

Kansa kaikki kummasteli:

kuka täällä soittaa,

mistä ilo ihmeellinen

murhemielen voittaa.

Eivät tuota ymmärtäneet:

sydän laulun kantaa,

sillä joka linnunpesän

hiuksiin tehdä antaa.

Kerran vielä äidin luota

linnun lailla lähdet.

Aina tietäs seuratkoon

kirkkaat taivaan tähdet.

Mikään silloin lannista

ei äidin omaa lasta.

On maasta maailman rikkaudet,

vaan sydän taivahasta.

Äidin oman kullan hiuksiin

lintu teki pesän,

rakenteli, raksutteli,

asui koko kesän.

Monet pienet linnunpojat

sieltä matkaan laittoi,

eväät antoi kainaloon ja

metsän reunaan saattoi.

Aina linnut muistavat

sen oman pesän rauhaa,

siellä lapset unta saa,

ei myrskytuulet pauhaa.

Kerran vielä äidin luota

linnun lailla lähdet.

Aina tietäs seuratkoon

kirkkaat taivaan tähdet.

Mikään silloin lannista

ei äidin omaa lasta.

On maasta maailman rikkaudet,

vaan sydän taivahasta.

…..

Tämä runo sopinee julkaistavaksi äitienpäivänä, vaikka siinä ei pidetä puhetta äidille vaan kerrotaan äidin puheesta lapselleen. Olen kirjoittanut alkuperäisen tekstin keväällä 2012. Virikkeenä oli vanhan kansanlaulun säepari ”Mitä ompi rikkautesi rakkautta vastaan? - Maast' on kulta kotoisin ja syän taivahasta.” Kirjoitin tästä muunnelman, jossa ajatus oli siirretty äidin ja lapsen väliseen suhteeseen. Jatkoa kertosäkeistölle ei kuitenkaan tahtonut löytyä ennen kuin keksin hieman surrealistisen runokuvan hiuksiin tehdystä linnunpesästä.