Kottarainen

Lauloi ennen kottarainen

kotikoivun latvassa,

mustatakki, keltanokka

kevätillan rauhassa.

Kertoi mulle matkoistansa

talvikauden Pariisiin.

Kertoi maita kiertäneensä,

rattoisaa siel oli niin.

Kuinka siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitisee,

tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittelee.

Niityt nukkuu, päivä paistaa,

ihmiset on toimissaan.

Siellä kulkee kottarainen

matkareppu harteillaan.

Eipä noihin kottaraisen

juttuihin voi uskoa.

Nykyaika tullut on,

jo köyhätkin voi kulkea.

Eikä siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitise.

Ei tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittele.

Vaan eipä myöskään kottarainen

mulle enää lörpötä.

Ei mustatakki kerskailujaan

kevätiltaan levitä.

Vuosia jo siitä on kun

keltanokka hävisi,

pesäpönttö tyhjin aukoin

sekin viimein lahosi.

Kottarainen, keltanokka

palaa tänne takaisin.

Tahdon kuulla matkoistasi,

jonne mukaan halusin.

Kuinka siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitisee,

tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittelee.

Niityt nukkuu, päivä paistaa,

ihmiset on toimissaan.

Siellä kulkee kottarainen

matkareppu harteillaan.

……..

Tässä lastenlaulun logiikkaa ja tyylikeinoja käyttävässä runossa on luonnonsuojelusanomaa. Kottarainen oli vielä 1960-luvulla hyvin yleinen lintulaji Suomessa. Monissa pihoissa se oli kevään sanansaattaja: kottaraisen värikäs, erilaisia matkintoja viljelevä laulu oli merkki siitä, että kevät oli alkanut. Kottaraisen määrät ovat nyt romahtaneet murto-osaan tuon aikaisesta ja keväisin on todella vaikea kuulla missään kottaraisen laulua. Olen kirjoittanut tämän tekstin marraskuussa 2004. Tätä julkaisua varten tein pieniä muutoksia.

Talven kaudet

Kun ensilumi marraskuussa

peitti mustan maan,

niin ikkunalle kynttilän taas

laitoin palamaan,

ja katsoin kuinka lumi hiljaa

kattoi maiseman.

Sen alle jäivät kaikki muistot

kesän kauneimman.

Voi kuinka sua ikävöin,

en öisin unta saa,

mä elän niin kuin huurteessa

mi metsät verhoaa,

kun vilunkirkas pohjatuuli

jäätää kesän maan

ja muuttolintu viimeinen käy

kohti ulappaa.

On sydäntalven aurinko niin

valju, etäinen,

ei lämmön lupausta anna

kiekko keltainen

ja ihmiset on käpertyneet

kodin koloihin,

he unta näkee keväästä,

se saapuu sittenkin.

Voi kuinka sua ikävöin

en öisin unta saa,

on sieluni niin jäätynyt

kuin jäätynyt on maa,

kun ankarana ahdistaa taas

pohjan pakkanen

ja luonto aivan ääneti on

alla kylmyyden.

Kun maaliskuussa valo voittaa

talven pimeyden

ja meren hanget hohtavat kuin

kenttä hopeinen,

mä kuljen silloin rantaan kanssa

uuden ihmisen.

Nyt tiedän jälleen löytäneeni

onnen, rakkauden.

En enää sua ikävöi,

en kaipaa laisinkaan.

Nyt talven lunta rakastan

mi metsät verhoaa,

kun lounaistuuli lämpöinen jo

kesää ennakoi

ja ensimmäisen kevään linnun

laulu jostain soi.

….

Tämä teksti on syntynyt maalis-huhtikuussa 2013, kun valmistelimme Tomi Aholaisen kanssa talvi-teemaan liittyvää laulua erääseen projektiin. Talvi-teemaa ei sittemmin toteutettu ja laulu jäi tuolloin käyttämättä.

Tekstistä on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio. Tätä julkaisua varten tein pieniä muutoksia joihinkin säkeisiin.

Onnen palanen

Niin tahtoisin minäkin elää          

kuten muutkin eläneet on,

aamulla nousta varhain

kanssa kultaisen auringon.

Ja rientää ihmisten virtaan,

joka työhönsä vaeltaa.

Ehkä raskas se on tai kevyt,

mutta heitä sen odottaa.

En halua ylellisyyttä,

en mainetta, kunniaa.

Vain onnen palasen tahdon,

joka minua odottaa.

Minä tahdon paikkani saada

kuten muutkin saaneet on

ja vaimon ja lapset ja kodin

ja pienen asunnon.

Ja ihmisten ilmoille mennä

mä haluan pystyssä päin:

”Olen minäkin osani tehnyt

kuten sinäkin, ystäväin”

En halua ylellisyyttä,

en mainetta, kunniaa.

Vain onnen palasen tahdon,

joka minua odottaa.

Ja sunnuntaisin me käymme

ihan omaan puutarhaan.

Siellä kukat ja peruna kukkii,

niin täytenä tuoksuu maa.

En mitään muuta mä tahdo

kuin arkista elämää,

ja hieman työtä ja palkkaa,

jolla lapsensa elättää.

En halua ylellisyyttä,

en mainetta, kunniaa.

Vain onnen palasen tahdon,

joka minua odottaa.

…..

Olen kirjoittanut tämän runon ensimmäisen version lokakuussa 2004. Näin tuolloin televisiosta raportin Lontoon kaduilla yöpyvistä ihmisistä. Tavallisen näköinen nuori mies kertoi, kuinka hänkin haluaisi toisenlaista elämää: työtä, asunnon, perheen ja auton. Köyhien ihmisen haaveet - erityisesti tuo auto - liikuttivat minua siinä määrin, että kirjoitin aiheesta laululyriikaksi tarkoitetun tekstin. Olen nyt muuttanut monia yksityiskohtia, mutta pyrin säilyttämään alkuperäisen tekstin perusvirityksen.

Aamulla hän lähti

Aamulla hän lähti, poistui hämärään.

Unestani vieläkään en suostu heräämään.

Kaduilla taas kulkevat, kuka minnekin.

Raskaat pilvet vaeltavat yli kaupungin.

Menen joukkoon muiden. Voin taas unohtaa,

vaikka tiedän muistot palaa suru seuranaan.

Päivät saattaa toistaan,

vuodet vaeltaa.

Jokainen kai elää täällä

omaa muistoaan.

Rakkaani sun muistan

läpi vuosien.

Muistan ihon tuoksun,

katseen viimeisen.

Kesät vaihtuu syksyyn, valo pimeyteen.

Kadut täyttyy kulkijoista aina uudelleen.

Joskus täällä kohtaa toisen ihmisen.

Joskus uskoo palavasti taikaan rakkauden.

Oven hiljaa suljit, poistuit hämärään.

Vaan en tästä unestani suostu heräämään.

Päivät saattaa toistaan,

vuodet vaeltaa.

Jokainen kai elää täällä

omaa muistoaan.

Rakkaani sun muistan

läpi vuosien.

Muistan ihon tuoksun,

katseen viimeisen.

……

Näin tammikuussa 2017 japanilaisen piirrosfilmin Prinsessa Kaguyan taru. Tämä vanhaan kansantarinaan perustuva filmi on hyvin kaunis ja hieman surumielinen. Erityisen vaikuttavana koin laulun, joka alkoi soida, kun filmin lopputekstit juoksivat valkokankaalla; Kazumi Nikado: Inochi no Kioku (When I Remember This Life).

Filmin ja sen loppulaulun innostama aloin kirjoittaa omaa tekstiä, jossa halusin tavoittaa jotain niiden tunnelmasta. ”Projekti” eteni kuitenkin pitkään aika nihkeästi, eikä nyt julkaistavassa versiossa ole välttämättä paljonkaan jäljellä sen lähtökohdasta.

Näin siis kuolee rakkaus

Et itsessäsi syytä nää, 
syy on minun vain,

minähän sun aikanaan

tähän loukkuun sain.

Pahat sanat vaihdetaan

vielä pahempiin.

Huomenna taas jatketaan

mihin päätettiin.

Näin siis kuolee rakkaus,

näin se häviää.

Kauneimmista päivästä

vain valju muisto jää.

Näin siis kuolee rakkaus

ikiaikainen.

Emme koskaan uskoneet

häviävän sen.

Joskus muisto häivähtää

takaa vuosien.

Niin kuin silloin kanssani

ois toinen ihminen.

Enhän sitä mitenkään

osaa ymmärtää,

miksi kauniit kasvosi

nyt viha vääristää.

Näin siis kuolee rakkaus,

näin se häviää.

Kauneimmista päivästä

vain valju muisto jää.

Näin siis kuolee rakkaus

ikiaikainen.

Emme koskaan uskoneet

häviävän sen.

Lokit lentää merelle

yöksi nukkumaan.

Vielä toivon kuitenkin

et syliini sut saan.

 ....

Olen kirjoittanut tämän ihmissuhdetekstin keväällä 2008. Pieniä muutoksia tein tätä blogia varten.

Saattajamies

Rakas ystävä jaksatko yhäkin vaan

kaikki vaikeudet vaieten kantaa.

Vielä uskotko hiljaiseen ahertajaan,

jolle onnetar osansa antaa.

Kovin raskas on huipulle kulkeva tie,

missä maine ja rikkaudet vuottaa.

Sinä kiipeät, vaikka et jaksaisikaan,

vaikka tappiot suruja tuottaa.

Joskus aavistat sen, olet onnellinen,

kun on kilpailu, naamiot poissa.

Kuljet metsässä katveessa lehvistöjen,

tuuli kuiskailee oksistoissa.

Eikä kysele viimeinen saattajamies,

missä rahat ja rikkaudet on.

Hän mukaansa ottaa köyhimmänkin

ja se taival on maksuton.

Rakas ystävä jaksatko tänäänkin taas

aran katseesi hymyksi vaihtaa,

puheen tyhjyyttä myötäillä ainoastaan,

vaikka sielusi orjuutta kaihtaa.

Monet uupuivat huipulle kavutessaan,

ovat poistuneet paikalta hiljaa.

Sinä haluat saada sen kauniimman maan,

vaikka kasvais se katkeraa viljaa.

Joskus aavistat sen, olet onnellinen,

kun on kilpailu, naamiot poissa.

Kuljet metsässä katveessa lehvistöjen,

tuuli kuiskailee oksistoissa.

Eikä kysele viimeinen saattajamies,

missä rahat ja rikkaudet on.

Hän mukaansa ottaa köyhimmänkin

ja se taival on maksuton.

Ei utele saattaja sitäkään,

missä aikasi kulutit.

Soititko niityllä viulua vaan,

vaiko pellolla uurastit.

….

Tämä teksti on syntynyt pitkän ajan kuluessa. Keväällä 2013 kirjoitin säkeistön, jossa puhutaan saattajamiehestä. Laajemman kokonaisuuden rakentaminen sen ympärille oli kuitenkin vaikeaa. Palasin yritykseen useaan otteeseen. Marraskuun lopussa 2017 sain viimein aikaan nykyisen tekstikokonaisuuden, jota aloin pitää suurin piirtein valmiina, tai ainakin sellaisena, etten pysty sitä vähään aikaan parantamaan.

Laulun maa

Ethän sä ystävä sanojani usko,

minähän laulan muille.

Kauniita tarinoita kertoilen heille,

arkeen ahdistetuille.

Laulun maassa rakkaus on suurta,

ajasta aikaan se kestää.

Toisensa saavat tyttö ja poika,

ei ilkeät kielet voi estää.

Laulun maassa tunteet on aitoja,

rakkaus, suru sekä kaipuu.

Kohtalo vaikka se kuoppiaan kaivaa,

kerran myös puolelle taipuu.

Laulun maassa työkin on juhlaa,

kaikille sitä myös riittää.

perhe kaunis kasvaa ja varttuu,

siitä saa onneaan kiittää.

Ethän sä ystävä näkemääsi usko.

ei laulaja ikänään itke.

Sade ja tuuli vain viskovat vettä,

mutta lauluista iloa ei kitke.

Eiväthän ihmiset lauluihin usko.

niiden tietävät olevan unta.

Ikävän keskellä kaipaavat kuitenkin

haaveiden keinolunta.

Ethän sä ystävä tyhjiä usko,

ei laulaja ikänään itke.

Sade ja tuuli vain viskovat vettä,

mutta lauluista iloa ei kitke.

……

Teksti on kirjoitettu vuosina 2009 ja 2010. Nyt tein vain pieniä muutoksia.