Varro vielä lauttamies

Varro vielä lauttamies

ajan lyhyen,

kun kesä kaunein täällä on

ja meri kukkien.

Metsän linnut laulavat 

ja lehdot heläjää,

koko luonto synnyttää nyt

uutta elämää.

Varro vielä lauttamies

pienen hetkisen,

kun syksyn viimat puhaltavat

puita riisuen.

Kurkiaurat maiden yllä

lipuu verkalleen,

korahtavat kutsut soivat

syksyyn viimeiseen.

Varro vielä lauttamies

yhden tuokion,

kun talven pimeys piirittää

ja lumi maassa on.

Aamusella tiainen taas

ruutuun rapistaa,

se etsii hengen pitimiksi

suuhunpantavaa.

Varro vielä lauttamies

hetken viimeisen,

kun kevät saapuu kohisten,

ja purot täyttäen.

Kaikki eivät jaksaneet

uuteen elämään.

Nyt lauttasi voi lähteä,

vie minut mennessään.

Nyt lauttasi voi lähteä,

vie minut mennessään.

……..

Olen kirjoittanut ensimmäisen version tästä runosta toukokuussa 2005. Lähtökohta oli henkilökohtainen: isäni oli kuollut noin vuotta aikaisemmin. Runon aiheena ei ole kuitenkaan vain kuolema vaan myös elämänhalu. Vaikeasti sairaat ihmiset, joiden loppu on jo lähellä, takertuvat miltei viimeiseen asti elämään ja kotiin palaamisen mahdollisuuteen. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin käänne: ihminen tekee sovinnon elämän ja kuoleman kanssa.

Matkalainen

Oli varhainen aamu, kun puutarhaan

tulin muistellen mennyttä kesää,

vaan en löytänyt tuttua sirkuttajaa,

joka pihaamme rakensi pesää;

kanssa puolison ruokki se poikasiaan,

kunnes saattoivat lapsensa maailmaan.

Nyt on poistunut itsekin matkalainen

taakse maiden ja merien.

Täällä pakkanen öisin jo vierailee

ja ruohikot kuuralla peittää.

Talven aavistus kylmyyttä henkäilee

ja hämärän maan ylle heittää.

Pian saapuu myös jäärouva kruunussaan,

lumin peittelee kuolleen, hyljätyn maan,

ja jäisillä kalvoilla ympäröi puut,

ja vaientaa lintujen suut.

Siksi lähtivät siivekkäät kulkemaan

taas syksyistä muuttajan matkaa,

jossa väsymys lintua ahdistaa,

yli aavan kun täytyisi jatkaa.

On lepokin kuoleman mahdollisuus,

joka pensaassa vaaniiko vainooja uus,

ehkä pöllö tai kissa tai harakka vain

tiellä ikuisten vaeltajain.

Mutta öisin ne nousevat siivilleen

kohti taivaita, tähtien rataa.

Ne tietävät pimeyden turvakseen,

alla maapallo verkalleen mataa.

Siellä ihmisten kylät on kirkkoineen

ja kaupungit kaikkine valoineen.

Vain linnut on vapaita kulkemaan

yli huolien täyttämän maan.

Ne lentävät yksin tai parvittain,

aina löytävät reittinsä kyllä,

joku ääntelee kutsua ajoittain,

on avaruus kaikkien yllä.

Ne kuulevat tähtien sinfoniaa

ja sfäärien laulua lumoavaa.

Ne tuntevat maapallon pienuuden

ja elämän haurauden.

Siellä kulkee myös tuttuni matkalainen,

missä emonsa lensivät ennen,

yli Euroopan maiden ja kaupunkien,

ne tuntee se tullen ja mennen.

Kun Saharan aavikon ylittää,

on kaukana pakkanen, lumi ja jää,

ja edessä Afrikka aarteineen

ja kaikkine hyönteisineen.

Vaan kevät kun pohjoiseen palaa taas,

hento vihreys kun oksia peittää,

kun aamulla tulen taas puutarhaan,

tuttu laulaja terveiset heittää.

Se on palannut pitkältä matkaltaan,

ehkä joutunut kovia kokemaan,

mutta täällä se on,

ja se laulaa!

….

Julkaisen välillä aivan tuoreen runon kaikkien takavuosina kirjoitettujen tekstien ohessa. Noin vuosi sitten aloin kehitellä teemaa muuttolintujen matkasta öisellä taivaalla. Lähtökohta oli mielikuva pimeydessä lentävistä linnuista, joiden päällä ovat tähdet ja avaruus, alla kylät ja kaupungit, ja matkan päämääränä on useilla hyönteissyöjälinnuilla Afrikka. Lintujen muutto on kiehtova aihe jo sinänsä ja runossa siihen voi liittää ihmisen elämää sivuavia vertauskuvallisia teemoja.

Kirjoitin aiheesta joitakin säkeitä viime vuoden keväällä ja uudelleen tämän vuoden alussa, mutta runo ei ottanut syntyäkseen. Vasta viime kuussa pääsin kunnolla alkuun, kun otin työn pohjaksi aiempaa laajemman ja monimuotoisemman säkeistörakenteen.

Unen saari

On unelmasi särkyneet ja tuskaa tunnet nyt

ja lasiavain haaveisiin on rikki helissyt.

Vaan et ole ensimmäinen, joka rakastaa,

ilman että vastaan mitään rakkautta saa.

Päivät menee, päivät tulee, tuovat helpompaa.

Unen syliin pehmeään voit viimein nukahtaa.

Unen saaren rannoilla on hieta keveää.

Unen tuuli väreilyttää vettä välkkyvää.

On ylpeyttäsi loukattu ja toiveet tallattu

ja kaikki työsi tulokset on maahan manattu.

Vaan et ole ensimmäinen, joka nähdä saa,

kuinka hymyn kauniin alta kylmyys pilkahtaa.

Päivät menee, päivät tulee, tuovat helpompaa.

Unen syliin pehmeään voit viimein nukahtaa.

Unen saaren rannoilla on hieta keveää.

Unen tuuli väreilyttää vettä välkkyvää.

Sä toivoit, että voisit elää vielä kesän tään,

vaikka tauti tuskallinen vaatii lähtemään.

Vaan et ole ensimmäinen, joka kutsun saa,

ennen kuin hän haluaisi kaiken luovuttaa.

Päivät menee, päivät tulee, tuovat helpompaa.

Unen syliin pehmeään voit viimein nukahtaa.

Unen saaren rannoilla on hieta keveää.

Unen tuuli väreilyttää vettä välkkyvää.

Lokki ainut yksinäinen aavaa vaeltaa.

horisonttiin autereiseen viimein katoaa.

…..

Olen kirjoittanut tämän melankolisen ja hieman eskapistisen tekstin alun perin marraskuussa 2005. Vuonna 2012 kirjoitin siitä uudistetun version. Tätä blogijulkaisua valmistellessani muokkasin tekstiä jälleen ja palasin monin osin alkuperäiseen versioon.

Onnen lempilapsi

Tyttöni mun jätti vuoksi

jonkin hulttion.

Mitäs tuosta, toivon että

heillä onni on.

Rakkaus on sairaus, joka

lähtee aikanaan.

Muistot kuolee, tilalle kai

jotain uutta saan.

Enhän onnen lempilapsi

tainnut ollakaan.

Vaan en sitä hautaan asti

suostu suremaan.

Ei päivä paista risukasaan

koskaan milloinkaan.

Vaan risuista saa polttopuuta

köyhän valkeaan.

Pomo sanoi liian vähän

täällä touhutaan.

Tuottavuutesi ei riitä

meille alkuunkaan.

Kevätpäivä kirkkain oli,

ulos kävelin.

Peippo lauloi: vapaa olet

kevään sävelin.

Enhän onnen lempilapsi

tainnut ollakaan.

Vaan en sitä hautaan asti

suostu suremaan.

Ei päivä paista risukasaan

koskaan milloinkaan.

Vaan risuista saa polttopuuta

köyhän valkeaan.

Kerran saapui luokseni

se viime saattomies.

Moitti liian veltoksi:

hoida itse ties.

No jos en kelpaa maailmalle,

enkä manalaan,

lähden tästä karaoke-

baariin laulamaan.

Enhän onnen lempilapsi

tainnut ollakaan.

Vaan en sitä hautaan asti

suostu suremaan.

Ei päivä paista risukasaan

koskaan milloinkaan.

Vaan risuista saa polttopuuta

köyhän valkeaan.

……

Onnen lempilapsi olisi lauluksi sävellettynä kai jonkinlainen kupletti. Teksti on kirjoitettu useissa jaksoissa vuosina 2013-2017. Viimeiset muutokset olen tehnyt tätä blogia varten.

Mustasukkaisuus

Vain kissa syyttäen mun vastaan ottaa,

on raukka kauan ollut nälissään.

Mut rakkaimpani kokonaan on poissa

ja vaatekaappi seisoo tyhjillään.

Ei baaritiski lohdutusta anna,

en löydä ketään, joka ymmärtää,

ja pahinta on viimein sekin myöntää:

en ymmärtää voi aina itsekään.

Hän sanoi, ettei enää jaksa kestää

mun mustasukkaisuutta pimeää,

ja että tarvitsen mä apuun jonkun,

joka näistä jotain ymmärtää.

Voi miksi, miksi kaikki lähtee,

mun miksi onni aina sivuuttaa.

En tahtonut mä muuta koskaan,

kuin että mua joku rakastaa.

Nyt kissa kylläinen on matollansa,

se maailman läpi kulkee omillaan.

Vain ihminen on täällä toisten orja

ja hyväksyntää kerjää polvillaan.

Hän sanoi, ettei enää jaksa kestää

mun mustasukkaisuutta pimeää,

ja että tarvitsen mä apuun jonkun,

joka näistä jotain ymmärtää.

Voi miksi, miksi kaikki lähtee,

mun miksi onni aina sivuuttaa.

En tahtonut mä muuta koskaan,

kuin että mua joku rakastaa.

….

Tämä synkkä teksti kertoo synkästä asiasta, sairaalloisesta mustasukkaisuudesta, johon liittyy usein myös parisuhdeväkivaltaa. Olen kirjoittanut alkuperäisen version kesällä 2008. Muutoksia olen tehnyt 2014 ja nyt julkaisemista valmistellessani.

Pekka ja prinsessa

Syksy tuli tuulineen,

talvi heitti luntaan.

Mökissänsä Pekka-poika

katsoi mieliuntaan.

Siinä paljon tapahtuu

ja paljon sataa lunta.

Pekka prinsessansa saa

ja hänet valtakunta.

Noidat sekä peikot kaikki

lähtee sukkelasti,

kun Pekka pistää tuulemaan

ja iskee napakasti.

Prinsessalla kultakutrit,

silmälaudat hopeaa,

Pekka-poika loruillansa

nauramaan sen opettaa.

Häitä sitten vietetään, ne

monta päivää kestävät.

Häiden jälkeen juhlavieraat

kalossejaan etsivät.

Pekka tuosta tuumailemaan:

kelpaa täällä asua,

kullan kanssa rakastella,

kasvatella masua.

Enpä tästä unestani

herätä nyt aiokaan,

vaikka peikot kuinka mylvii,

noidat tekee taikojaan.

….

Tämä pieni runo on jonkinlainen satuparodia. Olen aloittanut sen toukokuussa 2009 ja tehnyt myöhemmin pariin otteeseen täydennyksiä ja muutoksia.

Tuntemattoman laulu

Kadun tungoksessa kosketuksen tunsin selässäin,

käännyin ympäri ja onnelliset silmät siinä näin.

Nainen sekoittanut oli minut toiseen ihmiseen,

pyysi anteeksi ja poistui sekaan katuliikenteen.

Nainen tuntematon onni katseessaan,

sun hymys muisto säilyy missä kuljetkaan.

Sen miehen, jota etsit, löysitkö sä sen,

vai kadotitko nuoruutesi rakkauden.

Jos sen miehen löysit, löysitkö myös onnen kestävän,

vai saitko nähdä haaveittesi aivan pettävän.

Jos se mies hän olikin vain heikko kurja juomari,

taikka itsekäs ja häijy narsisti ja tyranni.

Tai ehkä oli mies hän mitä parhain mutta vaan,

sun rakkautesi särkyi, kuoli ilman aikojaan.

Niin te ystävinä erositte - niinhän sanottiin,

kun kauneimmatkin muistot hiljaa maahan haudattiin.

Nainen tuntematon onni katseessaan,

sun hymys muisto säilyy missä kuljetkaan.

Sen miehen, jota etsit, löysitkö sä sen,

vai kadotitko nuoruutesi rakkauden.

Vielä kuljetko sä kaupungilla rakkauttasi etsien?

Ehkä tapaamme ja hymyn näen takaa vuosien.

Nainen tuntematon onni katseessaan,

sun hymys muisto säilyy missä kuljetkaan.

Sen miehen, jota etsit, löysitkö sä sen,

vai kadotitko nuoruutesi rakkauden.

------

Tällekin tekstille on selvä esikuva ja virike: ranskalaisen Jacques Prévertin runo Barbara (useita suomennoksia, mm. Aale Tynni). Runon pohjalta on tehty Joseph Kosman säveltämä tunnettu chanson. Tästä on myös suomenkielinen versio Muistatahan Barbara, jonka ovat levyttäneet ainakin Arja Saijonmaa ja Tango Orkesteri Unto solistina Maria Kalaniemi.

Prévertin runossa kerrottu tarina on aika erikoinen. Mies näkee kadulla tuntemattoman rakastuneen naisen, joka rientää halaamaan rakastamaansa miestä. Naisen olemus vaikuttaa runoilijaan niin syvästi, että hän kirjoittaa tälle Barbaraksi nimittämälleen naiselle runon. Tapahtuma on sattunut Brestissä ennen sotaa. Runoilija kysyy sodan jälkeen kirjoitetun runon lopussa, mitä näille ihmisille on tapahtunut, selvisivätkö he hengissä sodasta ja pommituksista.

Olen tässä tekstissä hyödyntänyt soveltaen tätä asetelmaa. Mies tapaa kadulla rakastuneen naisen. Nainen erehtyy luulemaan kertojaa takaapäin rakastamakseen mieheksi, jolloin kertoja näkee ikään kuin varkain naisen onnelliset kasvot. Runossa pohditaan, mitä tälle naiselle on tapahtunut. Sodan teemaa tähän ei ollut luontevaa tuoda, joten oli keskityttävä ihmissuhteisiin.