Pekka ja prinsessa

Syksy tuli tuulineen,

talvi heitti luntaan.

Mökissänsä Pekka-poika

katsoi mieliuntaan.

Siinä paljon tapahtuu

ja paljon sataa lunta.

Pekka prinsessansa saa

ja hänet valtakunta.

Noidat sekä peikot kaikki

lähtee sukkelasti,

kun Pekka pistää tuulemaan

ja iskee napakasti.

Prinsessalla kultakutrit,

silmälaudat hopeaa,

Pekka-poika loruillansa

nauramaan sen opettaa.

Häitä sitten vietetään, ne

monta päivää kestävät.

Häiden jälkeen juhlavieraat

kalossejaan etsivät.

Pekka tuosta tuumailemaan:

kelpaa täällä asua,

kullan kanssa rakastella,

kasvatella masua.

Enpä tästä unestani

herätä nyt aiokaan,

vaikka peikot kuinka mylvii,

noidat tekee taikojaan.

….

Tämä pieni runo on jonkinlainen satuparodia. Olen aloittanut sen toukokuussa 2009 ja tehnyt myöhemmin pariin otteeseen täydennyksiä ja muutoksia.

Tuntemattoman laulu

Kadun tungoksessa kosketuksen tunsin selässäin,

käännyin ympäri ja onnelliset silmät siinä näin.

Nainen sekoittanut oli minut toiseen ihmiseen,

pyysi anteeksi ja poistui sekaan katuliikenteen.

Nainen tuntematon onni katseessaan,

sun hymys muisto säilyy missä kuljetkaan.

Sen miehen, jota etsit, löysitkö sä sen,

vai kadotitko nuoruutesi rakkauden.

Jos sen miehen löysit, löysitkö myös onnen kestävän,

vai saitko nähdä haaveittesi aivan pettävän.

Jos se mies hän olikin vain heikko kurja juomari,

taikka itsekäs ja häijy narsisti ja tyranni.

Tai ehkä oli mies hän mitä parhain mutta vaan,

sun rakkautesi särkyi, kuoli ilman aikojaan.

Niin te ystävinä erositte - niinhän sanottiin,

kun kauneimmatkin muistot hiljaa maahan haudattiin.

Nainen tuntematon onni katseessaan,

sun hymys muisto säilyy missä kuljetkaan.

Sen miehen, jota etsit, löysitkö sä sen,

vai kadotitko nuoruutesi rakkauden.

Vielä kuljetko sä kaupungilla rakkauttasi etsien?

Ehkä tapaamme ja hymyn näen takaa vuosien.

Nainen tuntematon onni katseessaan,

sun hymys muisto säilyy missä kuljetkaan.

Sen miehen, jota etsit, löysitkö sä sen,

vai kadotitko nuoruutesi rakkauden.

------

Tällekin tekstille on selvä esikuva ja virike: ranskalaisen Jacques Prévertin runo Barbara (useita suomennoksia, mm. Aale Tynni). Runon pohjalta on tehty Joseph Kosman säveltämä tunnettu chanson. Tästä on myös suomenkielinen versio Muistatahan Barbara, jonka ovat levyttäneet ainakin Arja Saijonmaa ja Tango Orkesteri Unto solistina Maria Kalaniemi.

Prévertin runossa kerrottu tarina on aika erikoinen. Mies näkee kadulla tuntemattoman rakastuneen naisen, joka rientää halaamaan rakastamaansa miestä. Naisen olemus vaikuttaa runoilijaan niin syvästi, että hän kirjoittaa tälle Barbaraksi nimittämälleen naiselle runon. Tapahtuma on sattunut Brestissä ennen sotaa. Runoilija kysyy sodan jälkeen kirjoitetun runon lopussa, mitä näille ihmisille on tapahtunut, selvisivätkö he hengissä sodasta ja pommituksista.

Olen tässä tekstissä hyödyntänyt soveltaen tätä asetelmaa. Mies tapaa kadulla rakastuneen naisen. Nainen erehtyy luulemaan kertojaa takaapäin rakastamakseen mieheksi, jolloin kertoja näkee ikään kuin varkain naisen onnelliset kasvot. Runossa pohditaan, mitä tälle naiselle on tapahtunut. Sodan teemaa tähän ei ollut luontevaa tuoda, joten oli keskityttävä ihmissuhteisiin.

Jäähyväiset

Talvi tänne saapui

pimeys valon voitti

tulit mua viime kerran tervehtimään

Älä itke suotta

kuivaa kyyneleesi

kukin joutuu vuorollaan täältä lähtemään

Pilvivaunut vyöryy

halki taivaankannen

edessäni aukeaa taival varjoton

Mun on määrä mennä

sun on määrä jäädä

kukaan ei voi tietää kumman parempi on

Kaikki vuoden kierrot

joita katselimme

niitä en voi sielustani hävittää

ei se täysin kuollut

joka ylös nousee

joka aina keväisin käy uuteen elämään

Kerran tänne palaan

tulen sua vastaan

edessäs kun aukeaa taival varjoton

Sun on määrä mennä

mun on määrä jäädä

kukaan ei voi tietää kumman parempi on

…….

Tämän marraskuussa 2010 kirjoitetun runon tausta on kovasti korkeakulttuurinen. Luin vuosia sitten jostain filosofi Sokrateen viimeiset sanat ennen hänen teloitustaan (pakotettua itsemurhaa). Niissä oli jotain niin ylpeää ja viisasta, että ne jäivät pysyvästi mieleeni: ” Nyt on jo aika lähteä, minun kuolemaan ja teidän jatkamaan elämää. Kumman osa on parempi, sen tietää yksin jumala”.

Tämä runon lähtökohta oli noissa Sokrateen jäähyväissanoissa. Runo ei kerro kuitenkaan Sokrateesta, vaan yleisemmin ihmisen elämästä ja kuolemasta.

Kotikylä

On myöhäissyksy saapunut jo

kylään hiljaiseen,

kun vaha nainen yksin kulkee

tietä verkalleen.

Hän tahtoo vielä kerran nähdä

lapsuusmaiseman;

sen maalaistalot, pellot, metsät,

järven ulapan.

On tuossa vanha pallokenttä,

jossa leikittiin.

Sen takaa näkyy mäki, jossa

kelkoin laskettiin.

Ja tuossa lahden poukamassa

uitiin kesäisin,

kun tuulet oli lämpimät ja

suvi suloisin.

Ja vaikka suru, köyhyys saattoi

joskus ahdistaa,

niin aina oli joku johon

luottaa uskaltaa.

Sen kylän lapset kulkivat

aina yhdessä,

niin oppivat he kuinka pitää

päänsä pystyssä.

Tuon pellon takaa maantie kulkee

kuten silloinkin.

Niin moni lähti palaamatta

koskaan takaisin.

Vain kesäisin he joskus saapui

kylää katsomaan.

Mut monet sotaan lähteneet ei

tulleet milloinkaan.

Vaan kaikki, jotka lähtivät ja

kaikki kaatuneet,

he vanhan naisen muistoihin on

tänään palanneet.

He leikkivät ja meluavat

kuten silloinkin

ja poutapilvet kylän päällä

kulkee hitaammin.

Ja vaikka suru, köyhyys saattoi

joskus ahdistaa

niin aina oli joku johon

luottaa uskaltaa

Sen kylän lapset kulkivat

aina yhdessä

niin oppivat he kuinka pitää

päänsä pystyssä

…………..

Kotikylä sai virikkeen, kun juttelin äitini kanssa hänen lapsuudestaan. Äiti kertoi, kuinka hänen kotikylässään oli todella paljon lapsia: ”Tarvolassa ei kenenkään tarvinnut olla yksin”. Tuo toteamus jäi mieleeni ja kirjoitin sen pohjalta myöhemmin tämän runon. Yritän kertoa siinä jotain yleisempää sen sukupolven elämästä, johon vanhempani kuuluivat. Teksti on kirjoitettu kesäkuussa 2013.

Pimeän puolelta

Ethän pelkää mun tummia silmiäni,

ethän pelkää mun sieluni yötä.

Tule viivähdä hetki mun vierelläni,

tule tanssimaan tuulien myötä.

Sulje silmäsi uupunut yksinäinen,

älä menneistä murheista piittaa.

Tule kuulemaan lempeitä laulujani,

tänään kantaa saat voittajan viittaa.

Mutta aamu kun saapuu, et vierellä nää
häntä, joka sinun toiveesi herättää.

Silloin murtuu mielesi, rauhasi sun,

kuten murtui kerran myös onneni mun.

Tulin yöstä ja yöhön mä myös häviän,

olen rakkaasi puolelta pimeän.

Minä osaan sun mielesi ylentää,

osaan voimasi, tuntosi nostaa.

Minä jaksan sun rohkeuttas ylistää,

osaan katkerat tappiot kostaa.

Ylös taivaisiin voin sinut kuljettaa,

läpi pilvien tähtien vöihin.

Sillä unta on elämä, unta vaan,

valon häivähdys talvisiin öihin.

Mutta aamu kun saapuu, et vierellä nää

häntä, joka sinun toiveesi herättää.

Silloin murtuu mielesi, rauhasi sun,

kuten murtui kerran myös onneni mun.

Tulin yöstä ja yöhön mä myös häviän,

olen rakkaasi puolelta pimeän.

….

Tämä maaliskuussa 2012 kirjoitettu teksti sai virikkeen L. Onervan runosta Geisha (kokoelmasta Särjetyt jumalat 1910). Onervan runo, tai runosarja, on monipolvinen syväluotaus epäsovinnaisen rakkauden monimutkaisuudesta: onnesta, kaipauksesta, ympäristön tuomiosta, erotiikasta, itsesyytöksistä ja kohtaamisten hurmiosta. Runon loppuosan pitkä intensiivinen jakso teki minuun vaikutuksen ja aloin kirjoittaa omia säkeitä sen teemoista ja tunnelmasta. Pimeän puolelta ei ole kutenkaan millään tavalla Onervan elämää käsittelevä runo. Sen teemana on yleisemmin rakkaussuhteiden kompleksisuus ja ihmismielen pimeät puolet.

Kun luin nyt uudelleen Geishan, huomasin, että olen lainannut kertosäkeistössä olevan fraasin (tulin yöstä ja yöhön mä myös häviän) vain hieman muunnellen Onervalta. Ehkä tällainen kierrätys kuitenkin sallitaan.

Huoneen hämärään

On syksy vielä lämmin,

taivas varjoton,

mutta kovin lyhyt täällä

valon aika on.

Pimeys pian saartaa

joka ikkunaa;

kauneimmatkin muistot

yöhön katoaa.

Kuvat elämäni,

yksi kerrallaan,

poistuu huoneen hämärään,

ei saavu uudestaan.

Jotain vielä säilyy,

muisto rakkaiden:

rinnallani kulkivat

minuun luottaen.

On kaunis syksyn maa.

kun lehdet putoaa.

Niin myös ihminen:

voi menneen luovuttaa.

Vaan koskaan kuitenkaan

ei luovu toivostaan:

vielä lumen alla suojassa

uus kevät odottaa.

Nyt kylmät viimat kulkee

läpi metsien

viimeisenkin keltalehden

alas saattaen.

Kukat ovat kuolleet,

linnut lähteneet,

mennen kesän jäljet

maahan maatuneet.

Kuvat elämäni,

yksi kerrallaan,

poistuu huoneen hämärään,

ei saavu uudestaan.

Jotain vielä säilyy,

muisto lapsuuden:

äiti minut noutaa

kotiin saattaen.

On kaunis syksyn maa.

kun lehdet putoaa.

Niin myös ihminen:

voi menneen luovuttaa.

Vaan koskaan kuitenkaan

ei luovu toivostaan:

vielä lumen alla suojassa

uus kevät odottaa.

……

Tämä teksti on kirjoitettu syys- ja lokakuussa 2014. Pyrin kuvaamaan siinä muistisairaan ihmisen elämäntilannetta. Vakavat muistiongelmat ovat tunnetusti lisääntyneet nopeasti, kun ihmisten elinikä on pidentynyt. Miltei jokaisella suomalaisella on tai on ollut lähipiirissään joku muistisairas.

Muistiongelmaisen ihmisen sisäiseen maailmaan ei ulkopuolisten ole mahdollista kunnolla päästä. Tämän vuoksi käsitelen teemaa melko viitteellisesti, luontokuvien kautta.

Siipirikko

Eilen kun sä saavuit,

kerroit mulle sen:

kuinka tunnet viimein

aidon rakkauden.

Niin mä muistin linnun

siipirikkoisen;

ei se mukaan päässyt

muuttolintujen.

Muistan kuinka lähdit,

sanoit hymyillen:

suuret tunteet on vain

harhaa houkkien.

Kyyneleisin silmin

ulos tuijotin.

Enhän peittää voinut,

että rakastin.

Rakkaus ei kestä

pitkää ikävää.

Joskus tunne sammuu,

haaveet häviää,

kuolee siipirikko,

jäätynyt on maa.

Anteeksi voin antaa

mutten rakastaa.

Monen monta yötä

itkin uuvuksiin.

Ehkä rakkaus silloin

hukkui kyyneliin.

Mulle olet enää

kesän pääskynen;

talvi kohta saapuu,

auttaa voi mä en.

Rakkaus ei kestä

pitkää ikävää.

Joskus tunne sammuu,

haaveet häviää,

kuolee siipirikko,

jäätynyt on maa.

Anteeksi voin antaa

mutten rakastaa.

….

Tämä marraskuussa 2010 kirjoitettu lauluruno on eräänlainen muunnelma amerikkalaisesta klassikkobiisistä Cry me a river (Arthur Hamilton 1953). Sen ovat levyttäneet mm. Ella Fitzgerald ja monet muut. Olin kovasti ihastunut tähän kappaleeseen ja kuuntelin sen eri versioita Spotifylta. Hain myös sen sanat ja kirjoittelin harjoitusmielessä niistä jonkinlaista käännöstä. Sitten huomasin netistä, että suomenkielinen käännös on jo olemassa, Saukin tekemä Joet tulvimaan itke, jonka on levyttänyt mm. Carola. Sellainen idea jäi kuitenkin hautumaan, että kirjoittaisin kokonaan uuden tekstin Cry me a river kappaleen teemasta ja sen herättämästä tunnelmasta.