Vesipisara
 
On niin suuri taivaankansi, joka heijastaa,
kuinka tähdet ikuiset käy rataa valtavaa.
Katson öistä tähtimerta yksin miettien:
lyhyt hetki elämä on alla tähtien.
 
Pieneen vesipisaraan
tähdet lainaa valoaan.
Maailmat siinä heijastuu,
vaiti kulkee taivaan kuu.
Vainioilla tuuli hiljaa
taittaa sivuun syksyn viljaa.
Pimeys metsää verhoaa,
uneen pienet tuudittaa.
 
Alla suuren linnunradan tuntea voi sen:
on niin pienet, mitättömät haaveet ihmisen.
Mutta vaikka tähdet kulkee aivan vaieten,
kaunista on elämämme, mitään kadu en.
 
Pieneen vesipisaraan
tähdet lainaa valoaan.
Maailmat siinä heijastuu,
vaiti kulkee taivaan kuu.
Vainioilla tuuli hiljaa
taittaa sivuun syksyn viljaa.
Pimeys metsää verhoaa,
uneen pienet tuudittaa.
 
Pienen pienet pisarat
poskillani valuvat.
Onnen, surun kyyneleet
yhteen ovat liittyneet.
 
…..
Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen kesäkuussa 2009 ja muokkasin sitä satunnaisesti seuraavan vuoden lokakuuhun saakka. Virikkeen kirjoittamiseen sain luettuani Helvi Juvosen runon Pikarijäkälä; yritin tavoittaa omaan tekstiini jotain tuon runon tunnelmasta. Kun jokin aika sitten otin tuolloin kirjoittamani tekstin lähempään tarkasteluun, en ollut siihen erityisen tyytyväinen. Olen nyt tehnyt melko suuria muutoksia ja ainakin omissa silmissäni runo on nyt toimivampi kuin aiempi versio.

 

Toiset ajat alpakkaa
 
Lyhyet on päivät täällä,
pitkän pitkät syksy-yöt.
Yksin istut pimeässä,
mittaat toimesi ja työt.
Sait vain vähän murusia,
siitä mitä tavoitit,
Monet kerrat voittoarvan
mutavelliin kadotit.
 
Toiset ajat ovat rautaa,
toiset ajat alpakkaa,
vaan ei koskaan saavu aika,
jossa kulta kimaltaa.
Ei se saavu, vaikka uskoit,
vaikka toivoit, uneksit,
vaikka nuoruutesi päivät
turhaan touhuun kadotit.
 
Mitäs tuosta ystäväni,
tyhjän vain sä menetit.
Turhan vuoksi ihmislapset
ryntäilee kuin sopulit,
kerjää joka askeleella
arvostusta maailman,
pelkää pahan sanan heihin
kuoren läpi osuvan.
 
Toiset ajat ovat rautaa,
toiset ajat alpakkaa,
vaan ei koskaan saavu aika,
jossa kulta kimaltaa.
Ei se saavu, vaikka uskoit,
vaikka toivoit, uneksit,
vaikka nuoruutesi päivät
turhaan touhuun kadotit.
 
Kuljet vasten syksyn tuulta,
lehdet siinä lentelee,
punertava taivaanranta
talven lunta enteilee.
Kuljet tästä niin kuin kuljet,
tuskin ketään kiinnostaa.
Pohjoisesta viimat käyvät.
aikaa toista ennustaa.
 
Toiset ajat ovat rautaa
toiset ajat alpakkaa
vaan ei koskaan saavu aika
jossa kulta kimaltaa
 
Se on pelkkä haavekuva,
turhaan siitä uneksit.
Parempi kun maailman teitä
vapain mielin kuljeksit.
 
…..
Olen aloittanut tämän tekstin maaliskuussa 2010. Viimeistelin sen saman vuoden kesällä. Tätä julkaisua varten tein pieniä muutoksia. Tomi Aholainen on säveltänyt tekstin ja siitä on olemassa demo.

 

Suruaika
 
Mun äiti vaille sadan vuoden lähti katsomaan,
kuinka isä edesmennyt hoitaa puutarhaa.
Istuuko hän kiikussa myös siellä tarkkaillen,
ettei mistään rikkaruoho nouse uhmaten.
 
Kun sairaalassa äidin näin ruusu rinnallaan,
mietin enkö murhetta mä tunne laisinkaan.
Vanhukselle kuolemakin luonnollista on
ja pitkän polun päästä on lähtö mutkaton.
 
Vaan tyhjään lapsuuskotiin kun sitten palasin,
silloin vasta menetyksen määrän ymmärsin.
Ei äiti yksin lähtenyt mun luota kokonaan,
myös suuri osa elämääni mukaan haudataan.
 
Näin tutut vanhat huoneet ja tutut rappuset
ja mummokodin taulut ja kaapit, kukkaset.
Nous mieleen kuvat lapsuuden ja aran nuoruuden
ja monet muistot koskettavat takaa vuosien.
 
Näin: pihamaalla kukkivat taas roosat daaliat
ja ruusut tummanpunaiset ja pensaat hallavat.
Taas viinimarjat kypsät oli, oksat notkuivat
ja linnut pihaan saapui, nuo kaiken huomaavat.
 
Niin aika suuren menetyksen hiljaa kohdataan,
ei kukat, kasvit, linnut tiedä siitä ollenkaan.
Muut ihmiset ja luonto kaikki kulkee kulkuaan,
ja vaikka suru haalistuu, ei koskaan kokonaan.

Olga
 
Kun iltaisin sä istut ikkunassa
ja katsot tyhjin silmin pimeyteen,
niin tiedän että mieltäsi taas painaa
tuo kaipuu kotiin kauas jääneeseen.
 
Näet koivumetsät taajat valkorungoin
ja talot puiset värit kirkkahat,
taas kiurun laulun kuulet vainioilta
ja tunnet kevään tuoksut huumaavat.
 
Oi Olga, Olga
ikäväs voit voittaa
ja löytää luotain
uuden kotimaan.
Oi Olga, Olga
et saa mua jäätää.
En enempää
voi ketään rakastaa.
 
Sä kaunein tyttö olit Novgorodin,
mut nostit kerran iloon elämään,
kun kirkkain silmin aivan empimättä
mun mukaani sä suostuit lähtemään.
 
Et löytänyt sä ehkä mitä etsit.
Niin harmaata on arki täälläkin.
Vaan jos sä minut jätät tänne yksin
niin suuruuni mä varmaan kuolisin.
 
Oi Olga, Olga
ikäväs voit voittaa
ja löytää luotain
uuden kotimaan
Oi Olga, Olga
et saa mua jäätää
En enempää
voi ketään rakastaa
 
…
Tämä keväällä 2009 kirjoitettu teksti sai alkunsa, kun törmäsin tietoon, jonka mukaan venäläiset olivat Suomen suurin siirtoalaisryhmä. Mieleeni tulivat kansan suussa liikkuvat jutut suomalaisista miehistä, jotka ovat naineet kauniin tytön Venäjältä, mutta romanssi on päättynyt traagisesti. Avioliitot eri kulttuuripiireistä tulevien ihmisten kesken ajautuvat eroon keskimääräistä useammin. Tässä laulussa toivotaan kuitenkin parasta. Tomi Aholainen on säveltänyt tekstin ja kappaleesta on olemassa demoversio.

Lapsuuteni rautatiet

Sumuun häipyy junanvaunut hiljaa kolisten.

Liekö tullut kuningatar tänään kyytiin sen,

taikka miehet kultakenttäin kokoparroissaan

matkaamassa paljakoille laajan Lapin maan.

Suurin silmin lapsi katsoo ohi kulkevaa

junaa, jonka kyydissä on tuhat tarinaa.

Joka lasin takana on pala elämää,

joka pyörän kolauksessa muisto heläjää.

Lapsuuteni rautatiet

minut kerran vei.

Junat kulkee kulkuaan,

ne ulos päästä ei.

Radan varren kotimökki

turhaan odottaa

lasta, joka ihmetellen

katsoi maailmaa.

Suuren maailman asemilla radat risteää,

laitureiden roskakoriin turhat toiveet jää.

Kylmät tuulet saattelevat radan kulkijaa,

kolhiintunut matkalaukku tyhjää kumajaa.

Asemalla ravintola vielä auki on.

Istahtaa voi matkalainen pienen tuokion.

Joka lasin pohjalla on pala elämää,

joka pöydän kolauksessa muisto heläjää.

Lapsuuteni rautatiet

minut kerran vei.

Junat kulkee kulkuaan,

ne ulos päästä ei.

Radan varren kotimökki

turhaan odottaa

lasta, joka ihmetellen

katsoi maailmaa.

Ehkä kerran tulee päivä, jolloin ajetaan

höyryjunan kyydissä se mökki katsomaan.

Radanvarren pihamailla väki vilkuttaa,

kotiin kaikki saattelevat radan kulkijaa.

…..

Tässä tekstissä on mukana vähän omaelämänkertaa. Asuin viisivuotiaaksi Kempeleessä, mökissä, joka oli aivan radan varressa. En kyllä muista pohtineeni silloin, ketä junissa matkustaa. Tuskin edes tajusin, että niissä kuljetetaan ihmisiä. Muutenkin runon elämänkerrallisuus on kovasti tyyliteltyä ja vertauskuvallista.

Olen kirjoittanut tekstin toukokuussa 2006. Tätä julkaisua varten tein joitakin muutoksia. Tomi Aholainen on säveltänyt runon ja siitä on olemassa demoversio.

Aika ilta-auringon

Niin verkkaan vierii pyörä elämän,

sen liikkeen toivoisi et päättyvän.

Vaan tiedät kerran rattaan vääntyvän.

Näet kaikki vuotesi: ne menneet on,

on tullut aika ilta-auringon.

Sä vielä tänään olet voimakas,

niin täynnä tarmoa ja toimekas

ja jotain myöskin luulet osaavas.

Vaan joskus mietit mitä eessä on,

kun saapuu aika ilta-auringon.

Älä pelkää ystävä,

älä pelkää elämää.

Me kaikki täällä vuorollaan

sama kierros kuljetaan.

Ja vaikka kohtaa jokainen

joskus illan viimeisen.

Se vuoro vain on

toisten kierroksen.

Se onni jonka kerran kadotit,

ne tilaisuudet jotka menetit,

myös voiton päivät joista iloitsit,

ne vailla merkitystä kaikki on,

kun saapuu aika ilta-auringon.

Älä pelkää ystävä,

älä pelkää elämää.

Me kaikki täällä vuorollaan

sama kierros kuljetaan.

Ja vaikka kohtaa jokainen

joskus illan viimeisen.

Se vuoro vain on

toisten kierroksen.

….

Tämä teksti on kirjoitettu yhden päivän aikana 24.4.2006. Olen tehnyt siihen myöhemmin vain pieniä muutoksia. Tomi Aholainen on tehnyt sävellyksen tekstiin ja kappaleesta on olemassa demoversio.

Tuomenkukkia

Taas tuomenkukat puistotiellä tuoksuu huumaten,

ne puiden ylle laskeneet on harson valkoisen.

Maahan leijuu kukkaislunta,

maisema on pelkkää unta,

vaan huomenna on poissa tuoksu tuomenkukkien.

Siis tartu hetkeen

kevään kauneimman,

kun pienen onnen

näät ohi kulkevan.

Se seuraas pyydä,

pyydä että jää.

Voi kunpa voisi

se hetken viivähtää,

kun kukkii puut,

kun kukkii tuomipuut.

On rakkaus täällä niin kuin pieni nokkosperhonen,

se luoksesi voi joskus tulla hiljaa leijaillen.

Et saa sitä kiinni ottaa,

kosketus voi perhon tappaa,

vain pyyntö kaunis seuraasi voi jättää perhosen.

Siis tartu hetkeen

kevään kauneimman,

kun pienen onnen

näät ohi kulkevan.

Se seuraas pyydä,

pyydä että jää.

Voi kunpa voisi

se hetken viivähtää,

kun kukkii puut,

kun kukkii tuomipuut.

Sait lahjaksi sä kerran karun kauniin elämän

ja monet uudet keväät näet vielä heräävän.

Monet kukat kukoistavat,

monet tuoksut lamauttavat,

ja talven tullen tiedät luonnon voimaa keräävän.

Siis tartu hetkeen

kevään kauneimman,

kun pienen onnen

näät ohi kulkevan.

Se seuraas pyydä,

pyydä että jää.

Voi kunpa voisi

se hetken viivähtää,

kun kukkii puut,

kun kukkii tuomipuut.

….

Vielä yksi kevätruno! Olen kirjoittanut sen alkukesällä 2010. Tuomen kukinta oli ohi ja tuuli pyöritteli irronneita terälehtiä teiden varsilla. Tällaisista näkymistä tulee aina hieman alakuloinen olo, vaikka kesä on vasta alussa. Tuomen kukinta on pohjoisessa näkyvin merkki kesän tulosta, mutta miksi se kestää niin lyhyen aikaa. Yritin tavoittaa tekstiin jotain tästä tunnelmasta.

Olen tehnyt muutamia muutoksia tätä julkaisua varten. Viimeisen säkeistön ajatussisällön muutin mennyttä muistelevasta tulevaisuuteen suuntautuneeksi. Runosta on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio.