Kotikylä

On myöhäissyksy saapunut jo

kylään hiljaiseen,

kun vaha nainen yksin kulkee

tietä verkalleen.

Hän tahtoo vielä kerran nähdä

lapsuusmaiseman;

sen maalaistalot, pellot, metsät,

järven ulapan.

On tuossa vanha pallokenttä,

jossa leikittiin.

Sen takaa näkyy mäki, jossa

kelkoin laskettiin.

Ja tuossa lahden poukamassa

uitiin kesäisin,

kun tuulet oli lämpimät ja

suvi suloisin.

Ja vaikka suru, köyhyys saattoi

joskus ahdistaa,

niin aina oli joku johon

luottaa uskaltaa.

Sen kylän lapset kulkivat

aina yhdessä,

niin oppivat he kuinka pitää

päänsä pystyssä.

Tuon pellon takaa maantie kulkee

kuten silloinkin.

Niin moni lähti palaamatta

koskaan takaisin.

Vain kesäisin he joskus saapui

kylää katsomaan.

Mut monet sotaan lähteneet ei

tulleet milloinkaan.

Vaan kaikki, jotka lähtivät ja

kaikki kaatuneet,

he vanhan naisen muistoihin on

tänään palanneet.

He leikkivät ja meluavat

kuten silloinkin

ja poutapilvet kylän päällä

kulkee hitaammin.

Ja vaikka suru, köyhyys saattoi

joskus ahdistaa

niin aina oli joku johon

luottaa uskaltaa

Sen kylän lapset kulkivat

aina yhdessä

niin oppivat he kuinka pitää

päänsä pystyssä

…………..

Kotikylä sai virikkeen, kun juttelin äitini kanssa hänen lapsuudestaan. Äiti kertoi, kuinka hänen kotikylässään oli todella paljon lapsia: ”Tarvolassa ei kenenkään tarvinnut olla yksin”. Tuo toteamus jäi mieleeni ja kirjoitin sen pohjalta myöhemmin tämän runon. Yritän kertoa siinä jotain yleisempää sen sukupolven elämästä, johon vanhempani kuuluivat. Teksti on kirjoitettu kesäkuussa 2013.

Pimeän puolelta

Ethän pelkää mun tummia silmiäni,

ethän pelkää mun sieluni yötä.

Tule viivähdä hetki mun vierelläni,

tule tanssimaan tuulien myötä.

Sulje silmäsi uupunut yksinäinen,

älä menneistä murheista piittaa.

Tule kuulemaan lempeitä laulujani,

tänään kantaa saat voittajan viittaa.

Mutta aamu kun saapuu, et vierellä nää
häntä, joka sinun toiveesi herättää.

Silloin murtuu mielesi, rauhasi sun,

kuten murtui kerran myös onneni mun.

Tulin yöstä ja yöhön mä myös häviän,

olen rakkaasi puolelta pimeän.

Minä osaan sun mielesi ylentää,

osaan voimasi, tuntosi nostaa.

Minä jaksan sun rohkeuttas ylistää,

osaan katkerat tappiot kostaa.

Ylös taivaisiin voin sinut kuljettaa,

läpi pilvien tähtien vöihin.

Sillä unta on elämä, unta vaan,

valon häivähdys talvisiin öihin.

Mutta aamu kun saapuu, et vierellä nää

häntä, joka sinun toiveesi herättää.

Silloin murtuu mielesi, rauhasi sun,

kuten murtui kerran myös onneni mun.

Tulin yöstä ja yöhön mä myös häviän,

olen rakkaasi puolelta pimeän.

….

Tämä maaliskuussa 2012 kirjoitettu teksti sai virikkeen L. Onervan runosta Geisha (kokoelmasta Särjetyt jumalat 1910). Onervan runo, tai runosarja, on monipolvinen syväluotaus epäsovinnaisen rakkauden monimutkaisuudesta: onnesta, kaipauksesta, ympäristön tuomiosta, erotiikasta, itsesyytöksistä ja kohtaamisten hurmiosta. Runon loppuosan pitkä intensiivinen jakso teki minuun vaikutuksen ja aloin kirjoittaa omia säkeitä sen teemoista ja tunnelmasta. Pimeän puolelta ei ole kutenkaan millään tavalla Onervan elämää käsittelevä runo. Sen teemana on yleisemmin rakkaussuhteiden kompleksisuus ja ihmismielen pimeät puolet.

Kun luin nyt uudelleen Geishan, huomasin, että olen lainannut kertosäkeistössä olevan fraasin (tulin yöstä ja yöhön mä myös häviän) vain hieman muunnellen Onervalta. Ehkä tällainen kierrätys kuitenkin sallitaan.

Huoneen hämärään

On syksy vielä lämmin,

taivas varjoton,

mutta kovin lyhyt täällä

valon aika on.

Pimeys pian saartaa

joka ikkunaa;

kauneimmatkin muistot

yöhön katoaa.

Kuvat elämäni,

yksi kerrallaan,

poistuu huoneen hämärään,

ei saavu uudestaan.

Jotain vielä säilyy,

muisto rakkaiden:

rinnallani kulkivat

minuun luottaen.

On kaunis syksyn maa.

kun lehdet putoaa.

Niin myös ihminen:

voi menneen luovuttaa.

Vaan koskaan kuitenkaan

ei luovu toivostaan:

vielä lumen alla suojassa

uus kevät odottaa.

Nyt kylmät viimat kulkee

läpi metsien

viimeisenkin keltalehden

alas saattaen.

Kukat ovat kuolleet,

linnut lähteneet,

mennen kesän jäljet

maahan maatuneet.

Kuvat elämäni,

yksi kerrallaan,

poistuu huoneen hämärään,

ei saavu uudestaan.

Jotain vielä säilyy,

muisto lapsuuden:

äiti minut noutaa

kotiin saattaen.

On kaunis syksyn maa.

kun lehdet putoaa.

Niin myös ihminen:

voi menneen luovuttaa.

Vaan koskaan kuitenkaan

ei luovu toivostaan:

vielä lumen alla suojassa

uus kevät odottaa.

……

Tämä teksti on kirjoitettu syys- ja lokakuussa 2014. Pyrin kuvaamaan siinä muistisairaan ihmisen elämäntilannetta. Vakavat muistiongelmat ovat tunnetusti lisääntyneet nopeasti, kun ihmisten elinikä on pidentynyt. Miltei jokaisella suomalaisella on tai on ollut lähipiirissään joku muistisairas.

Muistiongelmaisen ihmisen sisäiseen maailmaan ei ulkopuolisten ole mahdollista kunnolla päästä. Tämän vuoksi käsitelen teemaa melko viitteellisesti, luontokuvien kautta.

Siipirikko

Eilen kun sä saavuit,

kerroit mulle sen:

kuinka tunnet viimein

aidon rakkauden.

Niin mä muistin linnun

siipirikkoisen;

ei se mukaan päässyt

muuttolintujen.

Muistan kuinka lähdit,

sanoit hymyillen:

suuret tunteet on vain

harhaa houkkien.

Kyyneleisin silmin

ulos tuijotin.

Enhän peittää voinut,

että rakastin.

Rakkaus ei kestä

pitkää ikävää.

Joskus tunne sammuu,

haaveet häviää,

kuolee siipirikko,

jäätynyt on maa.

Anteeksi voin antaa

mutten rakastaa.

Monen monta yötä

itkin uuvuksiin.

Ehkä rakkaus silloin

hukkui kyyneliin.

Mulle olet enää

kesän pääskynen;

talvi kohta saapuu,

auttaa voi mä en.

Rakkaus ei kestä

pitkää ikävää.

Joskus tunne sammuu,

haaveet häviää,

kuolee siipirikko,

jäätynyt on maa.

Anteeksi voin antaa

mutten rakastaa.

….

Tämä marraskuussa 2010 kirjoitettu lauluruno on eräänlainen muunnelma amerikkalaisesta klassikkobiisistä Cry me a river (Arthur Hamilton 1953). Sen ovat levyttäneet mm. Ella Fitzgerald ja monet muut. Olin kovasti ihastunut tähän kappaleeseen ja kuuntelin sen eri versioita Spotifylta. Hain myös sen sanat ja kirjoittelin harjoitusmielessä niistä jonkinlaista käännöstä. Sitten huomasin netistä, että suomenkielinen käännös on jo olemassa, Saukin tekemä Joet tulvimaan itke, jonka on levyttänyt mm. Carola. Sellainen idea jäi kuitenkin hautumaan, että kirjoittaisin kokonaan uuden tekstin Cry me a river kappaleen teemasta ja sen herättämästä tunnelmasta.

Velka elämälle

On nuoren miehen mieli

niin kovin levoton.

Hän etsii, toivoo, luottaa:

jossain onni on.

Mut tunteensa hän kätkee

edessä ihmisten;

hän tahtoo näyttää kuinka

on kovapintainen.

On rakkaus toki suurta,

vaan vapaus suurempaa.

Näin väittää voi, ken kokenut

ei ole paljonkaan.

Hän arkielämälle

voi nenää nyrpistää.

Kun mihinkään ei tartu,

ei myöskään kiinni jää.

Vaan monta kertaa tunsin

niin oudon ikävän,

harhailun ja erehdysten

toivoin päättyvän.

Ei osaansa voi valita,

se jossain odottaa.

On aika tullut etsiminen

silloin lopettaa.

Ei kohtaloaan kiertää voi

se kerran tavoittaa.

Silloin velka elämälle

maksuun lankeaa.

Kun pienen ihmisolennon

sylissäni näin,

niin ihmeellisen tunteen

tunsin sisälläin.

Se pienokainen luottaen

olkaani painoi pään,

niin tiesin meidän oppivan

uuteen elämään.

Ei osaansa voi valita,

se jossain odottaa.

on aika tullut etsiminen

silloin lopettaa.

Ei kohtaloaan kiertää voi

se kerran tavoittaa.

Silloin velka elämälle

maksuun lankeaa.

……

Tämä teksti on kirjoitettu vuosien 2010 ja 2011 aikana useissa jaksoissa aina uudelleen muokkaamiseen palaten. Kun aloin viime kuun lopulla valmistella sitä blogia varten, se tuntui edelleenkin puolitekoiselta. Puutteet eivät olleet yksin muotoa tai sananvalintaa koskevia vaan myös sisällöllisiä, psykologisiin vivahteisiin liittyviä. Korjailin runoa useampina päivinä ja kirjoitin siitä noin puolet kokonaan uudelleen.

Nimi Velka elämälle on lainattu suoraan Kaarlo Sarkian samannimisestä runosta. Myös Sarkian upea runo käsittelee syntymän ihmettä, mutta aika tavalla erilaisesta näkökulmasta kuin tämä minun aikaansaannokseni. Nimen lainaaminen sellaisenaan on hieman arveluttavaa, mutta tässä tapauksessa en voinut sitä oikein välttääkään. Runoni on saanut alkunsa viimeisestä säeparista ”silloin velka elämälle maksuun lankeaa” ja tämä fraasi on ollut koko ajan tekstikokonaisuuden rakentamisen keskiössä. Sen vuoksi tuntui, ettei nimelle ollut muita kunnollisia vaihtoehtoja.

Hippiäinen

Taikametsän siimeksessä

hippiäinen asustaa.

Jättikuusen latvan alle

pesän pienen rakentaa.

Pienen pieni, pienempikin

kuin on pieni päästäinen,

hippiäinen, metsäherra,

päässä hattu keltainen.

Oksan kärjen tuntumassa

harmaahousu ruokailee.

Pienet siivet leikkaa ilmaa,

nappisilmät tarkkailee.

Eipä vältä hyönteisrukka

nokkaa pientä pistävää.

Sirisevät kutsuäänet

läpi metsän leviää.

Toukokuussa reipas laulu

kuusikosta helähtää.

Hippiäinen, metsäherra,

nuorikkoaan evästää.

Pesän täyden poikasia

joutuvat he ruokkimaan,

kunnes uusi sukupolvi

tulee toimeen omillaan.

Pienen pieni, pienempikin

kuin on pieni päästäinen,

hippiäinen, metsäherra,

päässä hattu keltainen.

…..

Syksyllä 2004 aloin kirjoittamaan aktiivisesti lauluteksteiksi tarkoitettuja runoja. Ryhdyin myös opiskelemaan laululyriikkaa, ennen muuta tutkimalla muiden tekemiä sanoituksia sekä vanhoja runoja. Mitallisia runoja olin kirjoittanut aiemminkin silloin tällöin, lähinnä pöytälaatikkoon, mutta en ollut koskaan paneutunut asiaan pitkäjännitteisesti. Kirjoitin tuon vuoden syksyllä harjoitusmielessä muutamia luontoaiheisia runoja kuten tämän Hippiäisen. Olen tehnyt siihen myöhemmin pieniä muutoksia, viimeksi tätä blogia varten.

Vuoden 2005 syyskuussa kirjoitin ihmissuhdetekstin nimeltä Katariina. Tomi Aholainen teki siihen sävellyksen ja kappale ilmestyi huhtikuussa 2006 Simo Silmun levyllä Sydänsärkyä. Katariina, joka julkaistiin myös singlenä, oli ensimmäinen levytetty sanoitukseni.

Rantaheinä

Niin luottavaisin mielin tulit

suureen maailmaan:

rehellisyys, työ ja hymy

kerran palkitaan.

Vaan kylmät oli katseet siellä,

kylmät kynnykset;

moneen kertaan rikkoutuivat

haaveet, lupaukset.

Vaikka näistä huoneista
nyt joudut poistumaan,

on turha sitä hautaan asti
jäädä suremaan.

Kulje omaa tietäsi,

aina eteenpäin.

Uusi alku odottaa

jossain ystäväin.

Niin kuin rantaheinä

elämämme on,

huomaamaton harmaa,

vaan ei voimaton.

Ei se poikki murru,

ei murru milloinkaan;

myrsky kun on mennyt,

se nousee uudestaan.

Kai rakkautta täällä etsii

aivan jokainen.

Kerran luulit löytäneesi

itsellesi sen.

Vaan tunteesi kun torjui hän,

tuo kaikkein ihanin,

niin unelmasi hukkuivat

sen surun aaltoihin.

Vaikka tänään pettymykset
rintaa puristaa,

katkerinkin muisto häipyy
sumuun aikanaan.

Kulje omaa tietäsi,

aina eteenpäin.

Uusi rakkaus odottaa

jossain ystäväin

Niin kuin rantaheinä

elämämme on,

huomaamaton harmaa,

vaan ei voimaton.

Ei se poikki murru,

ei murru milloinkaan;

myrsky kun on mennyt,

se nousee uudestaan.

-----------

Perämeren rantadyyneillä kasvaa sitkeänoloisia heinäkasveja. Satunnainen kulkija miettii, ettei sadevesi pysy kauaa niiden hiekkaisessa kasvualustassa ja että merituulet yrittävät jatkuvasti repiä ne juuriltaan. Keväällä 2009 kirjoitin muistiin pari säettä, jossa rantaheinän kamppailu olosuhteita vastaan nostettiin ihmiselämän vertauskuvaksi. Myöhemmin kirjoitin näiden säkeiden ympärille laajempaa kokonaisuutta, aina silloin tällöin tekstiä lisäten ja parannellen. Keväällä 2013 runo alkoi tuntua suurin piirtein valmiilta. Kun pari viikkoa sitten otin sen uudelleen tarkasteltavaksi, osa tekstistä vaikutti jokseenkin heikolta. Olen nyt yrittänyt parannella niitä kohtia, jotka tuntuivat vähemmän onnistuneilta.