Kalliot
 
Ei kallioilla löydy kasvun alaa
kun meren viimat siellä puhaltaa
Vain köyhät sinne ennen teki majaa
he koitti lämmön mökkiin rakentaa
 
Vaan kovaa oli elää kallioilla
kun tauti tappoi, puute maahan löi
niin moni lapsena jo arkkuun päätyi
kun syksyn myrskyt yössä metelöi
 
Mut sitkeää on köyhäin sukukunta
se nousee aina jälkeen myrskysään
ja vaikka vahvat voimat pois sen häätää
niin toisaalla se jatkaa elämää
 
Kun uusi aika saapui kallioille
se nosti tornit kyljin kiiltävin
ja rahat kulki, kulki parijonoin
ne monin verroin palas takaisin
 
Vaan saapui sitten syksy laitimmainen
ei rahat palanneetkaan kierroltaan
ja suurin toivoin lastattuina laivat
jäi myrskyn vuoksi kotisatamaan
 
Niin köyhyys palasi taas kallioille
kun työt on loppu, velka ahdistaa
niin moni huoliansa öisin miettii
niin moni pelkää aikaa tulevaa
 
Mut sitkeää on köyhäin sukukunta
se nousee aina jälkeen myrskysään
ja vaikka vahvat voimat pois sen häätää
niin toisaalla se jatkaa elämää
 
….
Tämä teksti on kirjoitettu keväällä ja kesällä 2009. Tein siihen nyt joitakin muutoksia.

 

 
Vieraassa kaupungissa
 
Sen kauniin syyskesän päivän
minä valleilla kuljeksin.
Alas katselin ihmisten virtaa
tuon vieraan kaupungin.
 
Niin varhain maalaiset saapui,
tuli vihannesrattaineen,
ja meluisat lapsien joukot
kulki kouluihin reppuineen.
 
Silloin aallonmurtajan päällä
merilinnun lentävän näin.
Se kantoi viestiä jostain,
ehkä sinulta ystäväin.
 
Meren laulut on muistoista tehty
läpi aikojen elämään.
Vielä kerran tapaamme rakkain,
vielä kerran hymysi nään.
 
Kun päivän kultainen kehrä
oli ylinnä radallaan,
tuli ihmiset toimistoista
ulos valoon niin huumaavaan.
 
Ja tuuheiden puiden alla
tapas ne, jotka rakastivat.
Joku kulki päämäärää vailla,
toiset penkeillä nukkuivat.
 
Ja aallonmurtajan päällä
merilinnun lentävän näin.
Se kantoi viestiä jostain,
ehkä sinulta ystäväin.
 
Meren laulut on muistoista tehty
läpi aikojen elämään.
Vielä kerran tapaamme rakkain,
vielä kerran hymysi nään.
 
Illalla kalastuslaivat
kulki vettä väräjävää.
Ne tahtoivat kotiinsa päästä
ennen viimeistä hämärää.
 
Vain merelle uupuneen leski
jäi rannalle odottamaan.
Hän seisoi niin kauan ja katsoi
yön kietomaa ulappaa.
 
Eikä aallonmurtajan päällä
enää linnut lentäneet.
Silti uskoin, toivoin ja luotin:
kerran yhtyvät tiet eronneet.
 
Meren laulut on muistoista tehty
läpi aikojen elämään.
Vielä kerran tapaamme rakkain,
vielä kerran hymysi nään.
 
…..
 
Olen kirjoittanut tämän allegorisen runotekstin touko- ja kesäkuussa 2008. Tähän versioon tein joitakin muutoksia. Kappaleesta on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio.

Surmanajaja
 
On syksy-yössä yksinäisen helppo vaeltaa,
kun kuljet pitkin metsätietä halki oudon maan.
Et pelkää puiden varjoja, et tuulen huminaa,
pimeys niin kuin unen seitti kaiken verhoaa.
 
Vaan jotakin sä pelkäät,
pelkäät kuitenkin,
pelkäät jossain lähestyvää
surmanajajaa.
 
Se ajaja on jättiläinen, harmaa, muodoton
ja kaasupolkimella jalka aivan tunnoton.
Hän tuntee täällä kaikki tiet ja mutkat, harjanteet,
ei eteen joutuneista ole monet selvinneet.
 
Sun täytyy tieltä väistää,
väistää nopeaan,
väistää jostain ilmestyvää
surmanajajaa.
 
Et elämääsi nuorta saa
turhaan kadottaa,
sun täytyy tieltä väistää
surmanajajaa.
 
Kun joskus päivänvalossa käyt kadun vilinään,
voit ehkä nähdä takaapäin sen harmaantuneen pään.
Taas ajaja on liikkeellä, hän etsii ainiaan
ja jokaisen on vuorollansa vievä mukanaan.
 
Et saa sä luokse rientää,
et olkaa koskettaa,
et saa sä puhutella
surmanajajaa.
 
Et elämääsi nuorta saa
turhaan kadottaa,
sun täytyy tieltä väistää
surmanajajaa.
 
……………
Tämän kauhuromanttisen tekstin olen kirjoittanut tammikuussa 2012. Lähtökohta oli muistikuva syksyisestä iltakävelystä maaseudulla, jossa ei ole kaupunkien valosaastetta eikä mitään muutakaan valaisevaa. Jos taivaskin sattuu olemaan pilvessä eikä mukana ole lamppua, huomaa metsätaipaleella olevansa täysin pimeässä. Tästä syntyy erikoislaatuinen tunnelma: salaperäinen, mystinen ja hieman pelottava.
 
Olen tehnyt tekstiin myöhemmin joitakin muutoksia, viimeiset tätä julkaisua varten. Runosta on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio.

 

Vesipisara
 
On niin suuri taivaankansi, joka heijastaa,
kuinka tähdet ikuiset käy rataa valtavaa.
Katson öistä tähtimerta yksin miettien:
lyhyt hetki elämä on alla tähtien.
 
Pieneen vesipisaraan
tähdet lainaa valoaan.
Maailmat siinä heijastuu,
vaiti kulkee taivaan kuu.
Vainioilla tuuli hiljaa
taittaa sivuun syksyn viljaa.
Pimeys metsää verhoaa,
uneen pienet tuudittaa.
 
Alla suuren linnunradan tuntea voi sen:
on niin pienet, mitättömät haaveet ihmisen.
Mutta vaikka tähdet kulkee aivan vaieten,
kaunista on elämämme, mitään kadu en.
 
Pieneen vesipisaraan
tähdet lainaa valoaan.
Maailmat siinä heijastuu,
vaiti kulkee taivaan kuu.
Vainioilla tuuli hiljaa
taittaa sivuun syksyn viljaa.
Pimeys metsää verhoaa,
uneen pienet tuudittaa.
 
Pienen pienet pisarat
poskillani valuvat.
Onnen, surun kyyneleet
yhteen ovat liittyneet.
 
…..
Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen kesäkuussa 2009 ja muokkasin sitä satunnaisesti seuraavan vuoden lokakuuhun saakka. Virikkeen kirjoittamiseen sain luettuani Helvi Juvosen runon Pikarijäkälä; yritin tavoittaa omaan tekstiini jotain tuon runon tunnelmasta. Kun jokin aika sitten otin tuolloin kirjoittamani tekstin lähempään tarkasteluun, en ollut siihen erityisen tyytyväinen. Olen nyt tehnyt melko suuria muutoksia ja ainakin omissa silmissäni runo on nyt toimivampi kuin aiempi versio.

 

Toiset ajat alpakkaa
 
Lyhyet on päivät täällä,
pitkän pitkät syksy-yöt.
Yksin istut pimeässä,
mittaat toimesi ja työt.
Sait vain vähän murusia,
siitä mitä tavoitit,
Monet kerrat voittoarvan
mutavelliin kadotit.
 
Toiset ajat ovat rautaa,
toiset ajat alpakkaa,
vaan ei koskaan saavu aika,
jossa kulta kimaltaa.
Ei se saavu, vaikka uskoit,
vaikka toivoit, uneksit,
vaikka nuoruutesi päivät
turhaan touhuun kadotit.
 
Mitäs tuosta ystäväni,
tyhjän vain sä menetit.
Turhan vuoksi ihmislapset
ryntäilee kuin sopulit,
kerjää joka askeleella
arvostusta maailman,
pelkää pahan sanan heihin
kuoren läpi osuvan.
 
Toiset ajat ovat rautaa,
toiset ajat alpakkaa,
vaan ei koskaan saavu aika,
jossa kulta kimaltaa.
Ei se saavu, vaikka uskoit,
vaikka toivoit, uneksit,
vaikka nuoruutesi päivät
turhaan touhuun kadotit.
 
Kuljet vasten syksyn tuulta,
lehdet siinä lentelee,
punertava taivaanranta
talven lunta enteilee.
Kuljet tästä niin kuin kuljet,
tuskin ketään kiinnostaa.
Pohjoisesta viimat käyvät.
aikaa toista ennustaa.
 
Toiset ajat ovat rautaa
toiset ajat alpakkaa
vaan ei koskaan saavu aika
jossa kulta kimaltaa
 
Se on pelkkä haavekuva,
turhaan siitä uneksit.
Parempi kun maailman teitä
vapain mielin kuljeksit.
 
…..
Olen aloittanut tämän tekstin maaliskuussa 2010. Viimeistelin sen saman vuoden kesällä. Tätä julkaisua varten tein pieniä muutoksia. Tomi Aholainen on säveltänyt tekstin ja siitä on olemassa demo.

 

Suruaika
 
Mun äiti vaille sadan vuoden lähti katsomaan,
kuinka isä edesmennyt hoitaa puutarhaa.
Istuuko hän kiikussa myös siellä tarkkaillen,
ettei mistään rikkaruoho nouse uhmaten.
 
Kun sairaalassa äidin näin ruusu rinnallaan,
mietin enkö murhetta mä tunne laisinkaan.
Vanhukselle kuolemakin luonnollista on
ja pitkän polun päästä on lähtö mutkaton.
 
Vaan tyhjään lapsuuskotiin kun sitten palasin,
silloin vasta menetyksen määrän ymmärsin.
Ei äiti yksin lähtenyt mun luota kokonaan,
myös suuri osa elämääni mukaan haudataan.
 
Näin tutut vanhat huoneet ja tutut rappuset
ja mummokodin taulut ja kaapit, kukkaset.
Nous mieleen kuvat lapsuuden ja aran nuoruuden
ja monet muistot koskettavat takaa vuosien.
 
Näin: pihamaalla kukkivat taas roosat daaliat
ja ruusut tummanpunaiset ja pensaat hallavat.
Taas viinimarjat kypsät oli, oksat notkuivat
ja linnut pihaan saapui, nuo kaiken huomaavat.
 
Niin aika suuren menetyksen hiljaa kohdataan,
ei kukat, kasvit, linnut tiedä siitä ollenkaan.
Muut ihmiset ja luonto kaikki kulkee kulkuaan,
ja vaikka suru haalistuu, ei koskaan kokonaan.

Olga
 
Kun iltaisin sä istut ikkunassa
ja katsot tyhjin silmin pimeyteen,
niin tiedän että mieltäsi taas painaa
tuo kaipuu kotiin kauas jääneeseen.
 
Näet koivumetsät taajat valkorungoin
ja talot puiset värit kirkkahat,
taas kiurun laulun kuulet vainioilta
ja tunnet kevään tuoksut huumaavat.
 
Oi Olga, Olga
ikäväs voit voittaa
ja löytää luotain
uuden kotimaan.
Oi Olga, Olga
et saa mua jäätää.
En enempää
voi ketään rakastaa.
 
Sä kaunein tyttö olit Novgorodin,
mut nostit kerran iloon elämään,
kun kirkkain silmin aivan empimättä
mun mukaani sä suostuit lähtemään.
 
Et löytänyt sä ehkä mitä etsit.
Niin harmaata on arki täälläkin.
Vaan jos sä minut jätät tänne yksin
niin suuruuni mä varmaan kuolisin.
 
Oi Olga, Olga
ikäväs voit voittaa
ja löytää luotain
uuden kotimaan
Oi Olga, Olga
et saa mua jäätää
En enempää
voi ketään rakastaa
 
…
Tämä keväällä 2009 kirjoitettu teksti sai alkunsa, kun törmäsin tietoon, jonka mukaan venäläiset olivat Suomen suurin siirtoalaisryhmä. Mieleeni tulivat kansan suussa liikkuvat jutut suomalaisista miehistä, jotka ovat naineet kauniin tytön Venäjältä, mutta romanssi on päättynyt traagisesti. Avioliitot eri kulttuuripiireistä tulevien ihmisten kesken ajautuvat eroon keskimääräistä useammin. Tässä laulussa toivotaan kuitenkin parasta. Tomi Aholainen on säveltänyt tekstin ja kappaleesta on olemassa demoversio.