Kevätpäivä

Pomo käski koppiin tulla

kiitostansa kuulemaan.

Kertoi että työni vuoksi

joutui paljon valvomaan.

Sanoin siihen, kuoma kulta

täytyyhän sun nukkua.

Ei ihminen voi pöllön lailla

läpi öiden kukkua.

Pomo katsoi synkin silmin,

puna loisti poskilla:

eron hetki meille koittaa,

väärä olet alalla.

Vapaana kuin taivaan lintu

portista mä astelin.

Kevättuulen soitellessa

kadunviertä pistelin.

Kotona kun kerroin tästä,

vaimo ryhtyi kiittämään:

mittani on viimein täysi,

mulle alkoi riittämään.

Sanoin siihen, tyttö kulta,

älä ota paineita.

Ei stressin alla kukaan kestä,

ellei ota aineita.

Lähdin sitten ulos siitä

uutta majaa etsimään.

Kevätsade alkoi soittaa

peltojaan ja metsiään.

Sanoin taivas, älä turhaan

itkeskele minua.

Anna aurinkosi paistaa,

kiitän silloin sinua.

Älä taivas liian usein

itke maailman lapsia.

Anna päivän paistatella

varpaita ja hapsia.

…

Tämä kupletin tyyppinen teksti on kirjoitettu keväällä ja kesällä 2011. Tein tähän versioon pieniä muutoksia.

Kun pilven varjo häivähtää

Kun pilven varjo häivähtää

edessä kuutamon,

se ääriviivat häivyttää

tuon tutun puistikon.

Kun tuulenpuuska tunnoton

lyö aukon pilvihin,

näen hänet, joka mennyt on:

ei tule takaisin.

Tuo tuulenpyörre tunnoton

luo portin tähtihin.

Ken siitä kerran mennyt on,

ei tule takaisin.

Tää suru suuri hiljainen

vois mielen musertaa.

Vain kajo aamun aikaisen

sen viimein karkottaa.

Niin kauan kuin on elämää,

on kuvat kuitenkin.

Niin kauan kun vain muisto jää,

hän elää sittenkin.

Niin kauan kuin on elämää,

on muistot kuitenkin.

Niin kauan kun vain muisto jää

hän elää sittenkin.

……….

Tämä runo on kirjoitettu lokakuussa 2006. Sen pohjalla on muistoja hautajaisista ja läheisten ihmisten poismenosta. Tomi Aholainen on tehnyt sävellyksen tähän tekstiin ja kappaleesta on olemassa demoversio.

Kevät

On varpuspari pesän tehnyt katon taipeeseen

ja sinitintti pihan puussa soittaa.

Nyt lauhat tuulet johdattavat kesän eteiseen

tään kaupungin mi talven kahleet voittaa.

Niin ehkä meillekin

tuo kevään takaisin

se lintu joka pihapuussa soittaa.

On pitkän talven kuluessa piikit pistäneet

ja katkeruus on tehnyt tilikirjaa.

Jo yhteisestä jatkosta on toivon heittäneet

ne jotka toisen ohittavat hiljaa.

Vaan ehkä sittenkin

tuo kevään meillekin

se lämpö joka maasta nostaa viljaa.

On muistoja myös parempia takaa vuosien,

ne jotka ennen vaikeuksissa kantoi.

Ei kadota voi täysin kaikki jäljet nuoruuden,

nuo hetket jotka onnen tunteen antoi.

Voi jospa meillekin

nyt tulis takaisin

se kevät joka onnen tunteen antoi

Kun kuljen pitkin katuviertä päivän keväisen

ja mietin eikö ratkaisua oisi,

on ruohokentät vapautuneet alta kinosten

ja jostain kuulen torvet kuin ne soisi.

Niin yllä kattojen

nään rivin joutsenten

ja mietin eikö ratkaisua oisi.

Niin yllä kattojen

nään rivin joutsenten

ja mietin eikö ratkaisua oisi.

Niin että meillekin

tois kevään takaisin

se lämpö joka maasta nostaa viljaa.

----------------

Olen kirjoittanut tämän ihmissuhderunon helmikuussa 2006. Tätä julkaisua varten tein joitakin muutoksia. 

Kottarainen

Lauloi ennen kottarainen

kotikoivun latvassa,

mustatakki, keltanokka

kevätillan rauhassa.

Kertoi mulle matkoistansa

talvikauden Pariisiin.

Kertoi maita kiertäneensä,

rattoisaa siel oli niin.

Kuinka siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitisee,

tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittelee.

Niityt nukkuu, päivä paistaa,

ihmiset on toimissaan.

Siellä kulkee kottarainen

matkareppu harteillaan.

Eipä noihin kottaraisen

juttuihin voi uskoa.

Nykyaika tullut on,

jo köyhätkin voi kulkea.

Eikä siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitise.

Ei tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittele.

Vaan eipä myöskään kottarainen

mulle enää lörpötä.

Ei mustatakki kerskailujaan

kevätiltaan levitä.

Vuosia jo siitä on kun

keltanokka hävisi,

pesäpönttö tyhjin aukoin

sekin viimein lahosi.

Kottarainen, keltanokka

palaa tänne takaisin.

Tahdon kuulla matkoistasi,

jonne mukaan halusin.

Kuinka siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitisee,

tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittelee.

Niityt nukkuu, päivä paistaa,

ihmiset on toimissaan.

Siellä kulkee kottarainen

matkareppu harteillaan.

……..

Tässä lastenlaulun logiikkaa ja tyylikeinoja käyttävässä runossa on luonnonsuojelusanomaa. Kottarainen oli vielä 1960-luvulla hyvin yleinen lintulaji Suomessa. Monissa pihoissa se oli kevään sanansaattaja: kottaraisen värikäs, erilaisia matkintoja viljelevä laulu oli merkki siitä, että kevät oli alkanut. Kottaraisen määrät ovat nyt romahtaneet murto-osaan tuon aikaisesta ja keväisin on todella vaikea kuulla missään kottaraisen laulua. Olen kirjoittanut tämän tekstin marraskuussa 2004. Tätä julkaisua varten tein pieniä muutoksia.

Talven kaudet

Kun ensilumi marraskuussa

peitti mustan maan,

niin ikkunalle kynttilän taas

laitoin palamaan,

ja katsoin kuinka lumi hiljaa

kattoi maiseman.

Sen alle jäivät kaikki muistot

kesän kauneimman.

Voi kuinka sua ikävöin,

en öisin unta saa,

mä elän niin kuin huurteessa

mi metsät verhoaa,

kun vilunkirkas pohjatuuli

jäätää kesän maan

ja muuttolintu viimeinen käy

kohti ulappaa.

On sydäntalven aurinko niin

valju, etäinen,

ei lämmön lupausta anna

kiekko keltainen

ja ihmiset on käpertyneet

kodin koloihin,

he unta näkee keväästä,

se saapuu sittenkin.

Voi kuinka sua ikävöin

en öisin unta saa,

on sieluni niin jäätynyt

kuin jäätynyt on maa,

kun ankarana ahdistaa taas

pohjan pakkanen

ja luonto aivan ääneti on

alla kylmyyden.

Kun maaliskuussa valo voittaa

talven pimeyden

ja meren hanget hohtavat kuin

kenttä hopeinen,

mä kuljen silloin rantaan kanssa

uuden ihmisen.

Nyt tiedän jälleen löytäneeni

onnen, rakkauden.

En enää sua ikävöi,

en kaipaa laisinkaan.

Nyt talven lunta rakastan

mi metsät verhoaa,

kun lounaistuuli lämpöinen jo

kesää ennakoi

ja ensimmäisen kevään linnun

laulu jostain soi.

….

Tämä teksti on syntynyt maalis-huhtikuussa 2013, kun valmistelimme Tomi Aholaisen kanssa talvi-teemaan liittyvää laulua erääseen projektiin. Talvi-teemaa ei sittemmin toteutettu ja laulu jäi tuolloin käyttämättä.

Tekstistä on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio. Tätä julkaisua varten tein pieniä muutoksia joihinkin säkeisiin.

Onnen palanen

Niin tahtoisin minäkin elää          

kuten muutkin eläneet on,

aamulla nousta varhain

kanssa kultaisen auringon.

Ja rientää ihmisten virtaan,

joka työhönsä vaeltaa.

Ehkä raskas se on tai kevyt,

mutta heitä sen odottaa.

En halua ylellisyyttä,

en mainetta, kunniaa.

Vain onnen palasen tahdon,

joka minua odottaa.

Minä tahdon paikkani saada

kuten muutkin saaneet on

ja vaimon ja lapset ja kodin

ja pienen asunnon.

Ja ihmisten ilmoille mennä

mä haluan pystyssä päin:

”Olen minäkin osani tehnyt

kuten sinäkin, ystäväin”

En halua ylellisyyttä,

en mainetta, kunniaa.

Vain onnen palasen tahdon,

joka minua odottaa.

Ja sunnuntaisin me käymme

ihan omaan puutarhaan.

Siellä kukat ja peruna kukkii,

niin täytenä tuoksuu maa.

En mitään muuta mä tahdo

kuin arkista elämää,

ja hieman työtä ja palkkaa,

jolla lapsensa elättää.

En halua ylellisyyttä,

en mainetta, kunniaa.

Vain onnen palasen tahdon,

joka minua odottaa.

…..

Olen kirjoittanut tämän runon ensimmäisen version lokakuussa 2004. Näin tuolloin televisiosta raportin Lontoon kaduilla yöpyvistä ihmisistä. Tavallisen näköinen nuori mies kertoi, kuinka hänkin haluaisi toisenlaista elämää: työtä, asunnon, perheen ja auton. Köyhien ihmisen haaveet - erityisesti tuo auto - liikuttivat minua siinä määrin, että kirjoitin aiheesta laululyriikaksi tarkoitetun tekstin. Olen nyt muuttanut monia yksityiskohtia, mutta pyrin säilyttämään alkuperäisen tekstin perusvirityksen.

Aamulla hän lähti

Aamulla hän lähti, poistui hämärään.

Unestani vieläkään en suostu heräämään.

Kaduilla taas kulkevat, kuka minnekin.

Raskaat pilvet vaeltavat yli kaupungin.

Menen joukkoon muiden. Voin taas unohtaa,

vaikka tiedän muistot palaa suru seuranaan.

Päivät saattaa toistaan,

vuodet vaeltaa.

Jokainen kai elää täällä

omaa muistoaan.

Rakkaani sun muistan

läpi vuosien.

Muistan ihon tuoksun,

katseen viimeisen.

Kesät vaihtuu syksyyn, valo pimeyteen.

Kadut täyttyy kulkijoista aina uudelleen.

Joskus täällä kohtaa toisen ihmisen.

Joskus uskoo palavasti taikaan rakkauden.

Oven hiljaa suljit, poistuit hämärään.

Vaan en tästä unestani suostu heräämään.

Päivät saattaa toistaan,

vuodet vaeltaa.

Jokainen kai elää täällä

omaa muistoaan.

Rakkaani sun muistan

läpi vuosien.

Muistan ihon tuoksun,

katseen viimeisen.

……

Näin tammikuussa 2017 japanilaisen piirrosfilmin Prinsessa Kaguyan taru. Tämä vanhaan kansantarinaan perustuva filmi on hyvin kaunis ja hieman surumielinen. Erityisen vaikuttavana koin laulun, joka alkoi soida, kun filmin lopputekstit juoksivat valkokankaalla; Kazumi Nikado: Inochi no Kioku (When I Remember This Life).

Filmin ja sen loppulaulun innostama aloin kirjoittaa omaa tekstiä, jossa halusin tavoittaa jotain niiden tunnelmasta. ”Projekti” eteni kuitenkin pitkään aika nihkeästi, eikä nyt julkaistavassa versiossa ole välttämättä paljonkaan jäljellä sen lähtökohdasta.