Aika ilta-auringon

Niin verkkaan vierii pyörä elämän,

sen liikkeen toivoisi et päättyvän.

Vaan tiedät kerran rattaan vääntyvän.

Näet kaikki vuotesi: ne menneet on,

on tullut aika ilta-auringon.

Sä vielä tänään olet voimakas,

niin täynnä tarmoa ja toimekas

ja jotain myöskin luulet osaavas.

Vaan joskus mietit mitä eessä on,

kun saapuu aika ilta-auringon.

Älä pelkää ystävä,

älä pelkää elämää.

Me kaikki täällä vuorollaan

sama kierros kuljetaan.

Ja vaikka kohtaa jokainen

joskus illan viimeisen.

Se vuoro vain on

toisten kierroksen.

Se onni jonka kerran kadotit,

ne tilaisuudet jotka menetit,

myös voiton päivät joista iloitsit,

ne vailla merkitystä kaikki on,

kun saapuu aika ilta-auringon.

Älä pelkää ystävä,

älä pelkää elämää.

Me kaikki täällä vuorollaan

sama kierros kuljetaan.

Ja vaikka kohtaa jokainen

joskus illan viimeisen.

Se vuoro vain on

toisten kierroksen.

….

Tämä teksti on kirjoitettu yhden päivän aikana 24.4.2006. Olen tehnyt siihen myöhemmin vain pieniä muutoksia. Tomi Aholainen on tehnyt sävellyksen tekstiin ja kappaleesta on olemassa demoversio.

Tuomenkukkia

Taas tuomenkukat puistotiellä tuoksuu huumaten,

ne puiden ylle laskeneet on harson valkoisen.

Maahan leijuu kukkaislunta,

maisema on pelkkää unta,

vaan huomenna on poissa tuoksu tuomenkukkien.

Siis tartu hetkeen

kevään kauneimman,

kun pienen onnen

näät ohi kulkevan.

Se seuraas pyydä,

pyydä että jää.

Voi kunpa voisi

se hetken viivähtää,

kun kukkii puut,

kun kukkii tuomipuut.

On rakkaus täällä niin kuin pieni nokkosperhonen,

se luoksesi voi joskus tulla hiljaa leijaillen.

Et saa sitä kiinni ottaa,

kosketus voi perhon tappaa,

vain pyyntö kaunis seuraasi voi jättää perhosen.

Siis tartu hetkeen

kevään kauneimman,

kun pienen onnen

näät ohi kulkevan.

Se seuraas pyydä,

pyydä että jää.

Voi kunpa voisi

se hetken viivähtää,

kun kukkii puut,

kun kukkii tuomipuut.

Sait lahjaksi sä kerran karun kauniin elämän

ja monet uudet keväät näet vielä heräävän.

Monet kukat kukoistavat,

monet tuoksut lamauttavat,

ja talven tullen tiedät luonnon voimaa keräävän.

Siis tartu hetkeen

kevään kauneimman,

kun pienen onnen

näät ohi kulkevan.

Se seuraas pyydä,

pyydä että jää.

Voi kunpa voisi

se hetken viivähtää,

kun kukkii puut,

kun kukkii tuomipuut.

….

Vielä yksi kevätruno! Olen kirjoittanut sen alkukesällä 2010. Tuomen kukinta oli ohi ja tuuli pyöritteli irronneita terälehtiä teiden varsilla. Tällaisista näkymistä tulee aina hieman alakuloinen olo, vaikka kesä on vasta alussa. Tuomen kukinta on pohjoisessa näkyvin merkki kesän tulosta, mutta miksi se kestää niin lyhyen aikaa. Yritin tavoittaa tekstiin jotain tästä tunnelmasta.

Olen tehnyt muutamia muutoksia tätä julkaisua varten. Viimeisen säkeistön ajatussisällön muutin mennyttä muistelevasta tulevaisuuteen suuntautuneeksi. Runosta on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio.

Kevätpäivä

Pomo käski koppiin tulla

kiitostansa kuulemaan.

Kertoi että työni vuoksi

joutui paljon valvomaan.

Sanoin siihen, kuoma kulta

täytyyhän sun nukkua.

Ei ihminen voi pöllön lailla

läpi öiden kukkua.

Pomo katsoi synkin silmin,

puna loisti poskilla:

eron hetki meille koittaa,

väärä olet alalla.

Vapaana kuin taivaan lintu

portista mä astelin.

Kevättuulen soitellessa

kadunviertä pistelin.

Kotona kun kerroin tästä,

vaimo ryhtyi kiittämään:

mittani on viimein täysi,

mulle alkoi riittämään.

Sanoin siihen, tyttö kulta,

älä ota paineita.

Ei stressin alla kukaan kestä,

ellei ota aineita.

Lähdin sitten ulos siitä

uutta majaa etsimään.

Kevätsade alkoi soittaa

peltojaan ja metsiään.

Sanoin taivas, älä turhaan

itkeskele minua.

Anna aurinkosi paistaa,

kiitän silloin sinua.

Älä taivas liian usein

itke maailman lapsia.

Anna päivän paistatella

varpaita ja hapsia.

…

Tämä kupletin tyyppinen teksti on kirjoitettu keväällä ja kesällä 2011. Tein tähän versioon pieniä muutoksia.

Kun pilven varjo häivähtää

Kun pilven varjo häivähtää

edessä kuutamon,

se ääriviivat häivyttää

tuon tutun puistikon.

Kun tuulenpuuska tunnoton

lyö aukon pilvihin,

näen hänet, joka mennyt on:

ei tule takaisin.

Tuo tuulenpyörre tunnoton

luo portin tähtihin.

Ken siitä kerran mennyt on,

ei tule takaisin.

Tää suru suuri hiljainen

vois mielen musertaa.

Vain kajo aamun aikaisen

sen viimein karkottaa.

Niin kauan kuin on elämää,

on kuvat kuitenkin.

Niin kauan kun vain muisto jää,

hän elää sittenkin.

Niin kauan kuin on elämää,

on muistot kuitenkin.

Niin kauan kun vain muisto jää

hän elää sittenkin.

……….

Tämä runo on kirjoitettu lokakuussa 2006. Sen pohjalla on muistoja hautajaisista ja läheisten ihmisten poismenosta. Tomi Aholainen on tehnyt sävellyksen tähän tekstiin ja kappaleesta on olemassa demoversio.

Kevät

On varpuspari pesän tehnyt katon taipeeseen

ja sinitintti pihan puussa soittaa.

Nyt lauhat tuulet johdattavat kesän eteiseen

tään kaupungin mi talven kahleet voittaa.

Niin ehkä meillekin

tuo kevään takaisin

se lintu joka pihapuussa soittaa.

On pitkän talven kuluessa piikit pistäneet

ja katkeruus on tehnyt tilikirjaa.

Jo yhteisestä jatkosta on toivon heittäneet

ne jotka toisen ohittavat hiljaa.

Vaan ehkä sittenkin

tuo kevään meillekin

se lämpö joka maasta nostaa viljaa.

On muistoja myös parempia takaa vuosien,

ne jotka ennen vaikeuksissa kantoi.

Ei kadota voi täysin kaikki jäljet nuoruuden,

nuo hetket jotka onnen tunteen antoi.

Voi jospa meillekin

nyt tulis takaisin

se kevät joka onnen tunteen antoi

Kun kuljen pitkin katuviertä päivän keväisen

ja mietin eikö ratkaisua oisi,

on ruohokentät vapautuneet alta kinosten

ja jostain kuulen torvet kuin ne soisi.

Niin yllä kattojen

nään rivin joutsenten

ja mietin eikö ratkaisua oisi.

Niin yllä kattojen

nään rivin joutsenten

ja mietin eikö ratkaisua oisi.

Niin että meillekin

tois kevään takaisin

se lämpö joka maasta nostaa viljaa.

----------------

Olen kirjoittanut tämän ihmissuhderunon helmikuussa 2006. Tätä julkaisua varten tein joitakin muutoksia. 

Kottarainen

Lauloi ennen kottarainen

kotikoivun latvassa,

mustatakki, keltanokka

kevätillan rauhassa.

Kertoi mulle matkoistansa

talvikauden Pariisiin.

Kertoi maita kiertäneensä,

rattoisaa siel oli niin.

Kuinka siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitisee,

tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittelee.

Niityt nukkuu, päivä paistaa,

ihmiset on toimissaan.

Siellä kulkee kottarainen

matkareppu harteillaan.

Eipä noihin kottaraisen

juttuihin voi uskoa.

Nykyaika tullut on,

jo köyhätkin voi kulkea.

Eikä siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitise.

Ei tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittele.

Vaan eipä myöskään kottarainen

mulle enää lörpötä.

Ei mustatakki kerskailujaan

kevätiltaan levitä.

Vuosia jo siitä on kun

keltanokka hävisi,

pesäpönttö tyhjin aukoin

sekin viimein lahosi.

Kottarainen, keltanokka

palaa tänne takaisin.

Tahdon kuulla matkoistasi,

jonne mukaan halusin.

Kuinka siellä, Ranskan tiellä

maalaisrattaat kitisee,

tammipuiden latvuksissa

tuuli lauha soittelee.

Niityt nukkuu, päivä paistaa,

ihmiset on toimissaan.

Siellä kulkee kottarainen

matkareppu harteillaan.

……..

Tässä lastenlaulun logiikkaa ja tyylikeinoja käyttävässä runossa on luonnonsuojelusanomaa. Kottarainen oli vielä 1960-luvulla hyvin yleinen lintulaji Suomessa. Monissa pihoissa se oli kevään sanansaattaja: kottaraisen värikäs, erilaisia matkintoja viljelevä laulu oli merkki siitä, että kevät oli alkanut. Kottaraisen määrät ovat nyt romahtaneet murto-osaan tuon aikaisesta ja keväisin on todella vaikea kuulla missään kottaraisen laulua. Olen kirjoittanut tämän tekstin marraskuussa 2004. Tätä julkaisua varten tein pieniä muutoksia.

Talven kaudet

Kun ensilumi marraskuussa

peitti mustan maan,

niin ikkunalle kynttilän taas

laitoin palamaan,

ja katsoin kuinka lumi hiljaa

kattoi maiseman.

Sen alle jäivät kaikki muistot

kesän kauneimman.

Voi kuinka sua ikävöin,

en öisin unta saa,

mä elän niin kuin huurteessa

mi metsät verhoaa,

kun vilunkirkas pohjatuuli

jäätää kesän maan

ja muuttolintu viimeinen käy

kohti ulappaa.

On sydäntalven aurinko niin

valju, etäinen,

ei lämmön lupausta anna

kiekko keltainen

ja ihmiset on käpertyneet

kodin koloihin,

he unta näkee keväästä,

se saapuu sittenkin.

Voi kuinka sua ikävöin

en öisin unta saa,

on sieluni niin jäätynyt

kuin jäätynyt on maa,

kun ankarana ahdistaa taas

pohjan pakkanen

ja luonto aivan ääneti on

alla kylmyyden.

Kun maaliskuussa valo voittaa

talven pimeyden

ja meren hanget hohtavat kuin

kenttä hopeinen,

mä kuljen silloin rantaan kanssa

uuden ihmisen.

Nyt tiedän jälleen löytäneeni

onnen, rakkauden.

En enää sua ikävöi,

en kaipaa laisinkaan.

Nyt talven lunta rakastan

mi metsät verhoaa,

kun lounaistuuli lämpöinen jo

kesää ennakoi

ja ensimmäisen kevään linnun

laulu jostain soi.

….

Tämä teksti on syntynyt maalis-huhtikuussa 2013, kun valmistelimme Tomi Aholaisen kanssa talvi-teemaan liittyvää laulua erääseen projektiin. Talvi-teemaa ei sittemmin toteutettu ja laulu jäi tuolloin käyttämättä.

Tekstistä on olemassa Tomi Aholaisen sävellys ja demoversio. Tätä julkaisua varten tein pieniä muutoksia joihinkin säkeisiin.